Suomen seitsemän vuoden mielipidevangit

Epäoikeudenmukaisuuden korkein aste on 

teeskennelty oikeudenmukaisuus. - Platon

Viime blogikirjoitukseni oli pitkä kuin nälkävuosi. Palautetta tuli, että kaikki eivät jaksaneet lukea sitä täydellisesti. Siksi jaan tämän blogikirjoitukseni kahteen osaan, joista toinen ilmestyy huomenna. Aiheena on siis siviilipalvelus. Tämäkin yhtä lailla tasa-arvoa tukahduttava ilmentymä Suomessa. Kiinnitä kirjoituksessa huomiota etenkin siihen, että Suomessa on ainoa EU-maana ollut 2000-luvulla mielipidevankeja ja siviilipalveluksen kesto voidaan rinnastaa seitsemän vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

Meidän kaikkien mielipiteet sivareista ovat varmasti aika lailla kielteisiä. Omakin suhtautuminen on kuin kaksiteräinen miekka. Siitä kirjoitan enemmän huomenna. Mutta nauttikaa ja kommentoikaa! 

Aseistakieltäytyminen ei ole uusi ilmiö Suomessa tai muuallakaan: sen historia ulottuu vuosisatojen päähän. Esimerkiksi jo 1600-luvulla nuorukaiset välttelivät Ruotsin valtakunnan sotaväenottoja, 1900-luvun sortovuosina Suomessa oli laaja aseistakieltäytyjäliike, kun kutsuntoja Venäjän armeijaan boikotoitiin vastalauseena Suomen tuolloisen armeijan lakkauttamisesta. Yhdysvalloissa nuoret piilottelivat Vietnamin sodan aikana 1960-luvulla, jotta heidän ei tarvitsisi lähteä sotaan. Yhdysvaltain presidenttinäkin kaksi kautta vuosina 1993–2001 toiminut Bill Clinton onnistui välttämään asevelvollisuuden, joka vielä tuolloin oli kaikille pakollinen kuin tämän päivän Suomessa. Yhdysvalloissa yleinen asevelvollisuus lopetettiin Vietnamin sodan jälkeen. Lukuisia muitakin esimerkkejä on toki.

Suomessa aseistakieltäytymisoikeus on ollut voimassa jo päälle 80 vuotta siviilipalveluslain (1931) säätämisen johdosta. Sota-aikana (1939–45) kaikki miehet olivat kuitenkin asevelvollisia. Siitä huolimatta erityisesti jatkosodan aikana noin 15 000 suomalaismiestä siirtyi ”käpykaartiin” eli pakeni liikekannallepanoa piileskellen metsissä, kellareissa tai lähtemällä Ruotsiin. Kiinnijääneet passitettiin vankilaan. Talvisodan henkeä?

Aseistakieltäytyminen ole koskaan mahtunut sotiemme pohjalta rakennettuun kansalliseen sankaritarinaan, jolla edelleen pönkitetään armeijaa tukevaa ”maanpuolustushenkeä”. Kieltäytymiselle on aina haettu perusteita, painavia sellaisia. Sen sijaan kukaan ei ole koskaan kysynyt perusteita, miksi suorittaa itse asepalvelus. Onko sinulla vahva eettinen vakaumus toisen ihmisen tappamiseen vaadittujen taitojen opettelemiseen? On aihetta kysyä, tarvitaanko edes perusteita kieltäytymiselle. Eikö ideaalitilanne olisi, että armeija ja siviilipalvelus olisivat tasa-arvoisia vaihtoehtoja? Viitaten edelliseen kirjoitukseeni, armeijaahan pidettiin 90-luvun tasa-arvokeskustelussa pikemminkin oikeutena kuin velvollisuutena.

Armeijan vaihtoehdot, siviilipalvelus tai vankila, ovat erityisen kohtuuttomia. Siviilipalvelus on rangaistuksen omaisen pitkä ja vaihtoehtona täysin surkea. Tahtoa asioiden kuntoon saamiseksi ei ole Suomessa ollut koskaan: siviilipalvelus halutaan säilyttää rangaistuksena niille, jotka eivät kurkkusalaattiin halua pukeutua.

Sivareihin suhtaudutaan nuivasti, eikä se ole oikeastaan vaihtoehtokaan monelle ympäristön - perhe-, suku-, kaveri-, työ- ja muun piirin - painostuksen vuoksi. Sivareita ylenkatsotaan ja pidetään lintsareita yhteiskunnassamme, vaikka he tekevät 13 kuukautta täysin palkatonta työtä yhteiskunnan hyväksi - esimerkiksi vanhainkodeissa, päiväkodeissa, kouluissa - siinä vaiheessa, kun tytöt viettävät välivuotta kierrellen maailmaa esimerkiksi tai nostaen vaikka sotkun luukulta rahaa. Toki moni naisista aloittaa myös opiskelun heti tai on työelämässä. Pääpointti on kuitenkin, että nainen ei koe samanlaista halveksuntaa kuin siviilipalveluksen suorittanut mies. Miten siviilipalveluksen suorittanut mies voi olla huonommassa asemassa yhteiskunnassamme kuin armeijaa käymätön nainen, joka on samaan aikaan, kun tämä mies on tehnyt työtä ilmaiseksi yhteiskunnalle, elänyt täysin vapaata elämää. Toinen on perustuslain - tasa-arvon kannalta - epäkohdan vuoksi pakotettu vuodeksi valtion hoiviin. Omituista tasa-arvoa, sanon minä. Työelämässä armeijaa käymätöntä miestä syrjitään verrattuna armeijan käymättömään naiseen. Naiselle armeijan käynti on pelkkää plussaa. Miehen suorittama asepalvelus on vain perusjuttu. Mitä tasa-arvoa tämä on?

Irvokkain jäänne kansalaisvelvollisuudessamme on vankilaan passittaminen totaalikieltäytyjien kohdalla yli puoleksi vuodeksi. He eivät saa edes ”ensikertalaisen” alennusta, kuten ensikertaa vankilaan joutuville ”annetaan”. Tuomion tylyyden hahmottaa vertaamalla, mihin rikokseen ensikertalaisen pitäisi syyllistyä, jotta joutuisi istumaan yli puoli vuotta sellissä: armeijasta kieltäytyjä saa reippaasti kovemman rangaistuksen kuin kuolemantuottamukseen tai törkeään seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistynyt.

Siviilipalveluksen kohtuuton pituus puolestaan tulee ymmärretyksi parhaiten, kun sitä vertaa vankeustuomion vaihtoehtona käytettävään yhdyskuntapalveluun, jota myös siviilipalvelus käytännössä on. Nykypäivänä jopa kahdeksan kuukauden ehdottomia vankeusrangaistuksia muunnetaan yhdyskuntapalveluksi, jota määrätään enimmillään 200 tuntia – yleensä paljon tätä vähemmän. Tämä vapaa-aikana suoritettava yhdyskuntapalvelu tuntuu kovin lievältä ja lyhyeltä verrattuna siviilipalvelukseen verrattuna, joka tarkoittaa käytännössä yli 2000 tunnin työvelvollisuutta voittoa tavoittelemattomassa organisaatiossa eli käytännössä valtion leivissä. Siviilipalvelus vastaa käytännössä noin seitsemän vuoden (!) ehdotonta vankeustuomiota, kun käytetään tyypillistä muuntosuhdetta.

Etenkin ihmisoikeuskysymyksissä päätään nostanut entinen tasavallan presidentti Tarja Halonen on ollut hyvin haluton armahtamaan totaalikieltäytyjiä, joiden vankeusrangaistusta voidaan pitää kohtuuttomana. Amnesty International on toistuvasti kiinnittänyt asiaan huomiota. Presidentti on todennut, että miesten asepalvelus on ”luonnollinen” ja naisten vapaaehtoinen palvelus on puolestaan, jälleen kerran, tärkeä tasa-arvon kannalta.

Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutettu on antanut Suomelle useita kertoja huomautuksen siviilipalveluksen pituudesta sen rangaistusomaisuudessa ja ilmaissut pettymyksen, ettei Suomessa puututa huomautuksiin millään tavoin. Suomi on ollut 2000-luvulla myös siviilipalvelusaikansa johdosta ainoa EU-maa, jossa on Amnesty Internationalin tunnustamia mielipidevankeja.

Miten ihmeessä tällainen on mahdollista Suomessa? Siitä huomenna lisää, ja siitä, miksi siviilipalvelus on parempi vaihtoehto kuin armeija.

Lähteinä käytetty: Tahdon asia - Suomalainen maanpuolustus murroksessa (Like 2006) ja Arno Kotron Uhreja ja uhri mieltä –artikkeli ja Sampa Oinalan Aseistakieltäytyjien Suomi -artikkeli.