Only the dead have seen the end of the war

Kaveria ei jätetä.

Nykyinen kuvamme lääkintämiehestä on enemmän tai vähemmän kuva laiskasta, gonahtaneesta sotilaasta kasarmilla. "Eiväthän ne mitään tee, istuvat ja pelaavat pleikkaria veksissä", moni sanoo. Niin varmaan pitkälti varusmiespalvelustaan suorittavat lääkintämiehet tekevätkin, ellei heitä sijoiteta toimimaan jatkuvasti jonkin joukkueen mukana varuskunnassa. Kysymys siitä, miksi lääkintämies istuu vain veksissä suorittamassa palvelustaan, on isojen herrojen ratkaistavana. Eri asia on, haluavatko itse lääkintämiehet tetsata joukkueiden mukana. Ei varmasti moni - tuskin kukaan. Millainen rooli lääkintämiehellä on sitten sodan aikana, ja miksi on elintärkeää, että lääkintämiehenä on osaava kaveri niin sota kuin myös rauhan aikana varusmiespalveluksessa?

Kerrottaneen alkuun, että lääkintämies sijoitetaan usein jonkun joukkueen mukaan. Jääkärijoukkueen vahvuus on 42 sotilasta, joista yksi on lääkintämies. Sota-aikana tämä lääkintämies on joukkueen taistelukyvyn tärkein ylläpitäjä. Häneen tulisi pystyä luottamaan. Hänen pitäisi pystyä hoitamaan haavoittuneet - pelastaa heidät kuolemalta. Usein hänellä on kymmeniä sekunteja aikaa tehdä ratkaisevia siirtoja. Lääkintämiehellä pitääkin olla aropupun jalat; hän on hyökkäysvaiheessa yksi kaivatuimmista taistelutovereista. Ennen kaikkea lääkintämies joutuu pahimmillaan tekemään päätöksen siitä, antaako hän kuolemantuomion taistelutoverille, jos hän tietää taistelijan mahdollisuudet selviytyä äärimmäisen pieniksi ja vieressä oleva toinen kaveri vuotaa kuiviin samalla, mutta on pelastettavissa. Triage, potilaiden lajittelu, saa kestää enintään kaksikymmentä sekuntia. Siinä on päätettävä, ketä autetaan ensimmäiseksi ja ketä myöhemmin sekä kenet jätetään kuolemaan toivottomana tapauksena. Haavoittuneet jaotellaan neljään eri luokkaan: ensimmäistä on autettava heti, toinen joutuu odottamaan, kolmas on lievästi haavoittunut, neljäs on menetetty tapaus.

On laskettu, että hyökkäystaistelussa yhtä kuollutta kohden haavoittuu aina noin seitsemän-kahdeksan taistelijaa. Tämä tarkoittaa sitä, että tulimeren alla lääkintämiehen pitäisi pystyä huolehtimaan haavoittuneiden ensiapu ja pitää heidät täten hengissä - ja evakuoida heidät tarvittaessa. Aropupun jalkoja tarvitaan. Jokainen ymmärtää, että tehtävä ei ole helpoimmasta päästä. Vielä kun tähän lisätään, että aika pelastaa haavoittunut kaveri on minimaalinen. Valtimo vuotaa minuutissa verta litran verran, laskimo puoli litraa. Jos molemmat ovat auki, verenvuoto on hyvin merkittävä. Ihmisessä on verta noin viisi litraa. Viidesosankin menetys on hyvin kohtalokasta.

Näin siis sodan aikana lääkintämiehen tehtävä. Ennen kaikkea täytyy muistaa, että sodan aikana lääkintämies ei ole enää missään veksissä päivystelemässä, vaan aivan oikeasti joukkueen mukana ryömimässä kohti tulimerta ja evakuoimassa miehiä: ei vain yhtä, ei vain kahta, vaan useita. Lääkintämiehen täytyy olla sekä henkisesti että fyysisesti huippukunnossa. Ei ole helppoa päättää, kenelle taistelukavereistaan joutuu antamaan tappotuomion sen vuoksi, että voi pelastaa toisen. Ei ole helppoa nähdä kuollutta kaveria toisensa jälkeen. Ei ole helppo työskennellä jatkuvan paineen alla, vain sekunteja aikaa saada taistelija pelastettua. Ja lopuksi, ei ole helppoa evakuoida miestä kerta toisensa jälkeen satoja metrejä vaikeissa olosuhteissa. Henkiset ja fyysiset ominaisuudet ovat kaiken a ja o. Toki näin on myös muillakin sotilailla - yhtään aliarvioimatta ketään. Sodan kauhut ovat kaikille yhtäläiset.

Perussotilas ei useinkaan pääse johtamaan tai kouluttamaan - ei koskaan. Lääkintämies on perussotilaista ainut, joka johtaa ja kouluttaa oman joukkueensa juuri lääkinnällisiin toimiin jo rauhan aikana. Ja jos tätä ei tapahdu, moni kuolisi rintamalle, jos taistelupari ei osaisi ensiapua. Ennen kaikkea taistelijapari on se, joka aloittaa ensiavun antamisen. Tämän vuoksi kannattaa suhtautua enemmän kuin vakavasti siihen, että oppii ne muutamat ensiaputaidot, joilla voidaan pelastaa kaverin tai itsensä. Suurin irvikuva on se, että taistelijapari kuolisi siihen, ettei itse osaa muutamaa perusasiaa ensiavusta. Lääkintämiehen on pidettävä huolta, että jokainen varmasti joukkueesta osaa perustaidot; eli lämäri kouluttaa joukkueensa. Hän kouluttaa myös ryhmänjohtajat ja joukkueenjohtajan - olivat he sitten kuinka korkeita arvossaan tahansa. Sotatilanteessa koulutusta on enää vaikea tehdä, rauhan aikana on opetettava asiat taistelijoille.

Lääkintämiehen tehtävänsä on oman itsensä lisäksi pitää huolta muista; tarvittaessa sanoa joukkueen- tai ryhmänjohtajalle vastaan, jos hän vetää sotilaansa piippuun - sekä rauhan että sodan aikana. Yksi tärkeimmistä tehtävistä on myös molempien ajanjaksojen - rauhan ajan ja sota-ajan - aikana opettaa kenttähygienian perusteet joukkueelle: minne perustetaan "huussi", miten se tehdään, miten pidetään hygienia kunnossa. Tuskin kukaan haluaa olla vatsataudissa.

Ja kaikkea muuta, mitä en muista mainita. Nämä asiat ovat jääneet mieleeni kurssilta. Vaikka tämä kirjoitus on lääkintämiehen "ylistystä", niin se ei tarkoita sitä, ettei muiden sotilaiden rooli olisi yhtä merkittävä. Tuskin mihinkään rooliin koulutetaan turhan takia, kaikilla on merkitystä - jopa armeijassa. Ainakin toivon niin...

Only the dead have seen the end of the war.
- George Santayana

Ohessa Ruotuväki-lehden hyvä juttu lääkintämiesten loppusodasta: tästä juttuun.