Inttiajat in memories

Ajatuksemme ovat kaikkein tärkeintä.
Meistä tulee sitä mitä me ajattelemme.

Nyt se on sitten ohi. Näin kai voisi sanoa. 1/13 -saapumiserä ei kuulemma kotiudu koskaan, niin kuin meille jaksettiin sanoa. No, nyt on kotiutunut jo kuuden kuukauden miehet kyseisestä saapumiserästä ja nyt saatiin sivistyksen pariin yhdeksän kuukauden miehet. Uskomatonta, mutta totta.

Kun miettii menneitä päiviä, vai pitäisikö sanoa aamuja, mieleen muistuu monenlaisia muistoja. Haikeutta on aistittavissa – luonnollisesti. Vaikka armeija ei sinällään antanut minulle mitään, se loppujen lopuksi antoi aika paljonkin. 7. tammikuuta portista sisään astui aika erilainen ihminen kuin nykyisin, 18. syyskuuta viimeisen kerran portista astellut korpraali Järvenpää. On vaikea sanoa, olisinko muuttunut ikinä näin paljon ihmisenä yhdeksän kuukauden aikana siviilissä kuin olemalla armeijassa. Epäilen, etten olisi.

Sinällään kun ajattelen, miten oikein yhdeksän kuukautta muutti minua, niin muutos on valtaisa. En kuitenkaan suostu allekirjoittamaan väitettä, että armeija tekisi pojista miehiä. Jos näin olisi, haluaisin pysyä poikana. Kaiken sen pelleilyn määrä, jota mieleen tulee, on sellaista, mikä ei tee pojasta miestä - ainakaan oman mieskäsitykseni mukaan.

Kaikkea muuttumisestani en toki halua jakaa, mutta joitakin muutoksia ehkä. Ennen kaikkea opin tuntemaan itseni paremmin. Opin tuntemaan vahvuuksiani – ja heikkouksiani. Suurta muutosta on tapahtunut myös ajattelussani: koska tunnen itseni nykyään niin paljon paremmin kuin ennen, on luonnollisesti luottamukseni itseeni kasvanut. Olen löytänyt – ainakin jokseenkin - sisimpääni, nähnyt sen  kovempien hetkien aikana, helpompien ja ketutuksen hetkenä ja todennut, että olen kohtuullisen hyvä tyyppi. Oikeasti, harva antaa arvoa itselleen ja omalle persoonalleen – hyvällä tavalla, ei narsistisesti. Voin sanoa nyt intin käyneenä, että onnesta olen kokenut ne asiat elämässäni, jotka olen kokenut ja nähnyt. Onnesta olen syntynyt siihen perheeseen, niille vanhemmille, tähän maahan. Onnesta minulla on ollut sellaiset sisarukset, sellaiset kaverit. Onneksi olen sellainen kuin olen, oman elämäni oma sankari. En ajatellut ennen näin. Ennen annoin arvon pitkälti vain muille ihmisille, enkä pitänyt itseäni oikein minään. Ajattelin, että heidän elämänsä on paljon parempaa kuin minun. Nyt palettiin on tullut oman itsensä arvostaminen. Nyt olen avoimempi uusille ajatuksille, uusille ihmisille, uusille haasteille. Ennen kaikkea, uskon tulevaisuuteen taas - ainakin ajoittain.

Pidin puheen heinäkuun saapumiserän tervetulojuhlassa VMTK:n puheenjohtajan ominaisuudessa. Totesin puheessa, että harvoin siviilissä tulee koettuja yhtä paljon ja niin lyhyessä asioita kuin armeijassa. Viikot siviilissä ovat arkea, todellisuutta. Harmaata sellaista – ainakin usein. Isäni jaksoi aina muistuttaa minua tästä. Intissä asiat tulee ottaa kokemuksina, seikkailuina. Eihän se siltä tunnu, mutta loppujen lopuksi se on ja oli juuri sitä. Kokemuksia omista voimavaroista, seikkailua metsän siimeksessä. Enpä ollut ennen inttiä nukkunut teltassa; nyt olen viettänyt maastossa lähemmäs 40 päivää. Kokemuksia? Kyllä.

Armeija-aikana tutustuin myös varusmiesten etujärjestötoimintaan, varusmiestoimikuntaan ja sitä kautta Varusmiesliittoon. Aika huonoissa kantimissa homma on, kun miettii kuitenkin, kuinka paljon voimavaraa olisi takana parhaimmillaan meillä, varusmiehillä. Noin 25 000 varusmiestä suorittaa vuosittain palveluksen, reservin koko on päälle 300 000 taistelijaa tällä hetkellä. Miten näin ”merkittävillä” henkilöillä voi olla niin huono asema sosiaalisesti tässä yhteiskunnassa? En jaksa alkaa politikoida, mutta näen edelleen varusmiesten aseman heikkona. 

Jo ennen armeijaa pidin Suomen puolustusta aika huterana. Pidän sitä edelleen, enemmän nyt, kun armeija on käytynä. En usko, että pärjäisimme millään sotatilanteessa. Valitettavaa se on, mutta kyseisen kokemuksen tuoman faktan jakaa useat varusmiehet. Siksi toteankin, että yhteistä puolustusta on mietittävä ja lopetettava täysin väärä puolustuspoliittinen jargoni. Pyhä lehmä, sitähän asepalvelus ja Suomen armeija on. Nato? Miksi ei. Pohjoismainen puolustus? Miksi ei. Euroopan yhteinen puolustus? Miksi ei. Mä ainakin haluan liittyä. Mä ainakin haluan Suomeen ensimmäistä kertaa järkiperäisen keskustelun aiheesta. Lyödään faktat pöytään, ei jaksa tunteilla historialla ja faktoilla, jotka eivät aina pidä edes paikkaansa. Uskoisin, että aika monen mielipide muuttuisi. 

Nyt lähden suorittamaan opiskelujani. Kauppatieteellisessä toistaiseksi ollaan, ekonomiksi pitäisi valmistua. En tiedä, onko tämä ”se” juttu minulle. Tiedän kuitenkin, että intin käyneenä olen entistä luottavaisemmin matkassa elämän tiellä. Kiitos siitä, Suomen Puolustusvoimat.

Haluan myös kiittää kaikkia heitä, joiden kanssa vietin aikaa kuluneiden kuukausien aikana. Aika huikeita tyyppejä ootte, ja jotkut eivät luonnollisesti ole - kai senkin saa tunnustaa? Pitäkää lippu korkealla!

”Unelmien toteuttaminen tekee elämän mielenkiintoiseksi.”

PS. Kuten intin aikana jaksoin todeta, nyt siviilissä nähdään, ketkä on oikeasti niitä kovia jätkiä ja johtajia. Valitettavasti porttien sisällä tehdyt asiat eivät merkitse enää mitään. Pelleilyt ovat ohi, tervetuloa todelliseen maailmaan. Siihen missä voi kyseenalaistaa, ilmaista oman mielipiteensä. Niinhän tämä yhteiskunta menee eteenpäin ja on aina mennyt historian aikana; kyseenalaistamalla. Vaihtamalla huonommasta parempaan. 

Ajattelin, että voisi kirjoittaa joitain ajatuksia ylös yleisestä maailman meiningistä tulevaisuudessa. Saa nähdä, tapahtuuko näin. Palaillaan kuitenkin!: )