Möttönen nielee perkelettä, urheilija nostaa puntteja

Valmistelin pääosin tämän kirjoituksen jo p-kaudella. Nyt asiaan on jo tullut etäisyyttä, ja ehkä onkin parempi, että kirjoitin tämän nyt vasta. Väitteitä on monia, itse keksisin vastaväitteen moniin, mutta kirjoituksen pituuden vuoksi en viitsi niitä alkaa jauhamaan. Kommentoikaa te.

Paljon on ehtinyt skappareita lähteä eläkkeelle siitä ajasta, kun Suomen kultajuoksija Lasse Virenin toteamus, että armeija teki hänestä urheilijan, olisi totta. Legendoja urheilijoiden tarinoista armeijassa riittää. Esimerkiksi legenda on, että ralliautoilun maailmanmestari (1981) Ari Vatanen oli niin vähän aikaa armeijassa, ettei ehtinyt kertaakaan vaihtaa lakanoita. Tositarina sen sijaan on, että 1980-luvulla Urheilukoulun tennisryhmä oli niin väsynyt, että nukkuivat harjoitusvuoronsa tennishallissa ja jäivät tästä kiinni kouluttajalle.

Varusmiespalveluksen ja huippu-urheilun yhteensovittaminen ei ole helpoimmasta päästä. Puolustusvoimat on kuitenkin parantanut huippu-urheilijoiden mahdollisuuksia vuosia hoitaa kansalaisvelvollisuus nopeasti pois päiväjärjestyksestä. Intti on jo liian helppo urheilijoille, kuuluu monen väite. Moni ei  enää vikisemättä niele urheilijoiden helpotuksia - keskustelua on ollut jo vuosia aiheesta. 

Viime lokakuussa eduskunnan apulaisoikeusasiamies Jussi Pajuoja vaati pääesikunnalta perusteluja urheilijoiden kevennetylle palvelukselle Lahdessa. Tasa-arvon toteutuminen oli etenkin Pajuojan huolenaiheena. Pääesikunta vastasi helmikuussa 2013: urheilijat ovat nuorison esikuvia, eikä varusmiespalvelus saa olla esteenä kansainväliselle menestymiselle. Tavallinen varusmies, ole hiljaa ja tyydy siis kohtaloosi!

Perusteita nurinaan kuitenkin on: varusmiespalveluksessa on kuitenkin niin merkittävä ero urheilijoiden ja ei-urheilijoiden välillä Suomen varuskunnissa. Lahdessa tämä ero on ehkä merkittävin. Kuuden kuukauden (palvelusmäärä 180vrk, eli ei uudistettu) palveluksen suorittanut sotamies Möttönen saa sotilaskoulutusta noin 120 vuorokautta, vapaata hänellä on noin 60 vuorokautta. Näin kertovat Puolustusvoimien tilastot. Urheilukoulussa palvellut sotamies Urheilija oppii sotataidot keskimäärin 66 vuorokaudessa; kolmanneksen ajasta hän käyttää treenaamiseen ja kilpailuihin. Lomia heillä molemmilla on yhtä paljon.

Möttönen tetsasi, ryömi ojassa, nieli perkelettä, katsoi ylälistaan sillä ajalla, kun Urheilija nosteli puntteja, joi palautusjuomaa ja - toivottavasti - tuuletteli onnistumisiaan kentällä.

Onko tämä oikeudenmukaista järjestelmässä, jossa ei tunneta sanaa yksilö? Puolustusvoimat joutuu sovittamaan muuten niin "tasa-arvoistavan" järjestelmänsä urheilijoiden kohdalla uudeksi. Olisihan se noloa, että esimerkiksi SM-liigatason jääkiekkoilija pitäisi välivuoden armeijan vuoksi - jotta voisi oppia puolustamaan isänmaataan. Toisaalta onhan sekin aika moraalikatoista toimintaa, että NHL-tason jääkiekkoilija ei voi pelata Suomessa kuin vain muutaman kuukauden NHL:n työsulun aikana, jottei omat miljoonat joutuisi isänmaan verotettavaksi. Isänmaalle, joka antoi hänelle koulutuksen, jäähallin, jossa pelata, ja mahdollisuuden harrastaa. Toki on sitä isompiakin syntejä maailmassa.

Jos jätetään Lahden urheilukoulu vähemmälle, niin miten urheilijoita kohdellaan muilla kasarmeilla? Omat kokemukseni rajoittuvat Kauhavan lentosotakouluun, jossa lähes järjestänsä palvelustaan suorittavat tulevat maakunnasta ja ovat urheilijoita, maanviljelijäperheestä tai jonkin muun hyvän syyn vuoksi Kauhavalla palvelemassa. Itse pääsin Kauhavalle urheilun kautta, tosin nyt pidän välivuoden urheilusta loukkaantumisten vuoksi.

Miten Kauhavalla on kohdeltu urheilijoita? Harjoitusvapaat pyörivät heillä hyvin - ainakin näin omin silmin katsottuna -, tuskin montaakaan iltaa on joutunut yksikään urheilija viettämään kasarmilla sen vuoksi, ettei harjoitusvapaa-anomukset olisivat menneet puihin. Vain ensimmäiselle palvelusviikolla eivät harjoitusvapaat pyörineet. Etenkin peruskaudella eli alokasaikana tuntui, että urheilijat jäivät lähes järjestänsä paitsi paljosta: armeijan kaikista v-maisimmasta toiminnasta, eli Kauhavalla p-kaudella päälle tunnin kestävästä sipasta (siisteyspalvelusta), sen jälkeen noin puolen tunnin "ootte ihan perseestä" -jäpistelypalautteesta ja vielä illalla pitkästä iltavahvarista ja pinkka- ja punkkatarkistuksista. Illat olivat kaiken kaikkiaan omasta mielestäni kaikista paskinta p-kaudessa - lukuun ottamatta sitä paria tuntia kun sai olla vapaalla. Tilannetta pahensi se, että välillä jopa kolmasosa joukkueesta oli harjoitusvapailla ja jotkut heistä olivat välillä hankkineet/mokanneet meille kasarmilla oleville taistelijoille rangaistuksen, jonka pitäisi koko joukkue kärsiä illalla, mutta sen kärsii vain "tavalliset taistelijat" joukkueesta - urheilijat olivat urheilemassa tai kotona lepäämässä, jos olivat saaneet treenivapaat mutta treenejä ei pidettykään.

Järjestelmä ei tunnu siis reilulta. Etenkään muiden taistelijoiden mielestä. Miksi tuon ei tarvitse tehdä pinkkaa ja punkkaa koskaan illalla? Miksi se pääsee ennen neljää ja me vasta ennen seitsemää. Miksi se saapuu kasarmille vasta hiljaisuuden laskeuduttua? Miksi se ei joudu kärsimään samaa paskaa kuin me illalla, vaikka se olisi hankkinutkin sen meille omalla töhöilyllään? Näitä kysymyksiä riittää varmasti "perustaistelijoiden" mielessä jokaisessa saapumiserässä.

Fakta on se, että urheilija pääsee armeijasta helpommalla selkeästi kuin "tavallinen" alokas Danonino. Fakta on myös se, että urheilijan kuormitus on aika iso sekä fyysisesti että henkisesti armeijan aikana, sillä samaan aikaan pitäisi hoitaa ja menestyä jotenkin urheilussa ja sit olla armeijassa. Huomatkaa tämä.

Kumpikaan osapuolista ei taida kuitenkaan ymmärtää toistansa täysin: ei-urheilijat ovat kettuuntuneita urheilijoille siitä, että he pääsevät kassulla "helpolla" ja urheilijat ajattelevat, että noilla toisilla vasta helppoa on, koska niiden ei tarvitse murehtia muusta kuin vain palveluksen suorittamisesta. Meillä on treenit ja vielä pitäisi kehittyä - menestyä.

Itse kuitenkin ihmettelen, että jo p-kaudella ero on niin merkittävä näiden kahden eri tasolla olevien alokkaiden välillä. Ja sitten vielä urheilijat järjestänsä palvelevat sen kuusi kuukautta. Helpolta se ainakin näyttää - tuntuuko se siltä? Jos itse urheilisin samalla tahdilla kuin ennen armeijaa, olisi armeija aika todella helvetillistä, sillä urheiluun panostaminen vie niin paljon aikaa. Tällöin ymmärrän urheilijoiden "helpotuksia". Moni muu ei taida ymmärtää.

Mutta haluan kuitenkin kysyä Puolustusvoimilta, kumpi menee edelle, opiskelupaikka vai urheilu? Miksi niin harva pääsee opiskelemaan sen sijaan, että niin usea pääsee urheilun nojalla pois armeijasta nopeammin. Vaikka urheilisi "vain" junioreiden SM-tasolla. Pahimmassa tapauksessa olisi joukkuelajissa ja kuluttaisi penkkiä. 

”Don’t be a menace – be a sivari.”

Palataan sivariasiaan kahden viikon tauon jälkeen. Ilokseni voin todeta, että kyselyitä uudesta kirjoituksesta on sadellut sieltä täältä. Nyt jatketaan samalla aiheella. 

Sivarit törmäävät jatkuvasti aika lailla suuriin ennakkoluuloihin. Meillä kaikilla on lähes yhtäläiset ennakkoluulot heistä: pitkiä tukkia, löysiä kuin räkä paskariu'ulla ja homoksikin heitä tavataan haukkua. Niin… Asia ei taida olla näin yksinkertainen. Joillakin heistä on vahva pasifistinen käsitys, jonka vuoksi he eivät armeijaa käy. Joistakin ei yksinkertaisesti ole armeijaan. Ja jotkut ovat aika viisasta porukkaa. Miten niin viisasta? 

Luin ennen palvelukseen astumistani artikkelin Helsingin Sanomista, jossa käsiteltiin Suomen työmarkkinoita, joissa hyväksikäytetään harjoittelijoita, joiden ammattitaito vastaa jo ammattilaisen tasoa. Yksi esimerkki positiivisessa mielessä oli siviilipalveluksen suorittanut mies, joka oli valmistunut jo korkeakoulutasoiseen ammattiin. Hän oli suorittanut siviilipalveluksen ja työskenteli nyt merkittävässä asemassa suorittamassaan paikassa, jossa oli siviilipalveluksen suorittanut, koska oli saanut jalan oven väliin sivarivuoden aikana. Hänen ammattitaitoaan oli käytännössä ”hyväksikäytetty”, mutta toisaalta tämän kautta hän sai vakituisen työpaikan. Sivarivuosi avasi hänelle käytännössä paikan työelämään hänen opiskelemallaan alalla.

Itselläni toinen mahdollisuus armeijan sijasta olisi ollut aloittaa opinnot heti Vaasan yliopistossa ja valmistua ekonomiksi. Tämän jälkeen olisin voinut suorittaa siviilipalveluksen valtiovarainministeriössä ja saanut jalan oven väliin ministeriöön ja tätä kautta lopulta parhaimmillaan työpaikan. Onnistuneena konseptina hyöty tästä olisi ollut minulle moninkertainen kuin asepalveluksen suorittaminen ja muu kurjuus, mitä se tuo. Olisin saanut opiskelut aloitettua, valmistua nopeasti – yhtä nopeasti kuin naiset - ammattiin, työskennellä ympäristössä, minne aion tulevaisuudessa ehkä sijoittua ja saanut jalan oven väliin ja ehkä työpaikan heti ”kansalaisvelvollisuuteni” suorittamisen jälkeen. Aika paljon enemmän hyötyä olisi ollut kyseisestä suunnitelmasta ja sen toteutumisesta minulle kuin armeijassa olemisesta. 

Edelleen palaan armeijan perusongelmaan: miten se hyödyttää nuorukaista? Tällä hetkellä ei kovinkaan montaa. Kärjistäen hyötyä voi ainoastaan johtajakoulutuksesta. Tai no toki vitutusprosentti kasvaa aika merkittävästi intissä. Ja miehiäkin siellä kuulemma on tehty - joskus ainakin. Samanlainen ”konsepti” – kuin edellämainitsemani - voisi toteutua lääkärin ammatin – ja monelle muulle ammattiryhmälle - lukeneelle, joka työskentelisi terveyskeskuksessa ja saisi myöhemmin työpaikan sieltä. Siviilipalvelus tuntuu aika houkuttelevalta tässä valossa. Eikö tunnukin?

Miksi en siis ryhtynyt tähän toimeen? Suurin syy on se paine, jonka ympäristö luo Suomessa. Sivari on sivari, vaikka voissa paistaisi. Mies ei voi olla mies, jos ei suorita armeijaa. Työmarkkinoillakin sivareita pidetään edelleen alempiarvoisina kuin armeijan käyneitä. Vaikka emme itse sitä ehkä arkielämässä huomaisikaan, niin meillä on aika merkittävä militaristinen ilmapiiri Suomessa. Jokaisesta, miehestä, on tehtävä sotilas tässä maassa.

Itsellänikin on osittain kielteinen kuva sivareista, myönnän sen. Kun alan oikeasti miettimään, mistä se on alkanut muodostua, niin ei se ainakaan konkreettisista kokemuksista sivareiden kanssa ole muodostunut. Myönnetään, on tullut nähtyä pitkä tukkaa ja muunlaisia sivareita. Mutta pääasia kuvasta on muodostunut ympäristön puheista, sivareiden pilkkaamisesta sun muusta vuosien varrella korvakäytävään tarttuneesta desibelistä.

Palaan militaristiseen henkeemme vielä. Suomessa edelleen asepalveluksen suorittamisaste on hyvin merkittävä, vaikka se on laskenut hieman. Suoritusprosentti on jotakin 80 paikkeilla, alle hieman. Koko maailmassakin tälle täytyy hakea vertailukohdetta Israelin ja Pohjois-Korean armeijoihin. Kyseisten meidän tilanne on aika lailla erilainen kuin pohjoismaisen hyvinvointivaltion. Toisessa on diktatuuri ja toisessa asustaa väestö, jota on vainottu viimeiset vuosisadat ja sen naapurimaat eivät edelleenkään halua kaveerata Israelin kanssa. Silti voimme verrastaa kyseisten maiden ”palvelushalukkuuden” samanlaiseksi kuin tuhansien järvien kotimaamme, jossa uhkakuvat ovat hyvin erilaiset.

Tämä on myös karu tulevaisuus – riippuen toki näkökulmasta, josta asiaa haluaa tarkastella. Jos kaikki miehemme halutaan myös tulevaisuudessa saada armeijaan, vaihtoehdot asepalvelukselle halutaan siis pitää mahdollisimman vähäisinä – ainakin epämieluisina. Toki itse epäilen, että Nato-kortti on lähitulevaisuutta.

Mutta koko ikäluokan sotilaskoulutukselle ei ole kuitenkaan minkäänlaisia perusteita nykyaikana, esimerkiksi hallituksien turvallisuus- ja puolustuspoliittisissa selonteoissa on todettu jo vuosia, että Suomeen ei kohdistu minkäänlaista sotilaallista uhkaa(!). Lisäksi nykyajan sodat eivät ole massa-armeijoiden rintamasotia, kuten esimerkiksi ne olivat maailmansodissa vuosikymmeniä sitten. Nykyään strateginen sota on kaiken a ja o, äitien äiti. Kybersota on nykyajan sodan ydin: se, joka hallitsee tietoverkkoja, voittaa sodat. Sotaa ei ratkaista miehistön määrällä, vaan tekniikalla. Suomen tulisi(kin) olla yksi maailman kärkimaita tekniikassa, etenkin tietotekniikassa, mikäli haluamme ylläpitää uskottavaa puolustusta. Käsitykseni mukaan kyberosaamisemme on suhteellisen korkealla tasolla tällä hetkellä. Tästä iso plussa Puolustusvoimille. Kyberturvallisuus on osa-alue, mihin meidän on keskityttävä myös tulevaisuudessa sen sijaan, että ummistamme silmämme vain joukkojen määrälle.

Propagandavoitto. Niin kai voisi todeta, kun miettii todellista syytä sotilaskoulutuksen järkkymättömyydelle yhteiskunnassamme, armeijan kyseenalaistamattomuudelle. Ennen kaikkea varusmiespalveluksen aikana armeijalle tarjoutuu huikea mahdollisuus muokata nuorison mielipiteitä haluamaansa suuntaan. 

Pelko siviilipalveluksen suosion huikeasta kasvusta on keskeinen syy sille, ettei sivariaikaa lyhennetä. Vastaväitteenä voidaan todeta, että esimerkiksi ennen 2000-lukua varusmiespalvelusajan kestoja muutettiin lyhyemmiksi, mutta samaan aikaan ei kuitenkaan siviilipalveluksen suosio laskenut. Vaikka siis käytännössä intissä pääsi nopeammin pois, moni halusi edelleen sivariin. Sivarin suosionkasvu nousu on perustunut pikemminkin sotilaallisten uhkakuvien, kylmän sodan päättymisen, ja muutenkin yhteiskunnallisten ajatuksien moniarvoistumiseen.

Sivarin suosionkasvu avittaisi myös armeijaa. Tällöin armeijaan menisi vähemmän miehiä; he vastaisivat realistisemmin miehistötarvetta ja ennen kaikkea heihin olisi enemmän aikaa ja resursseja käyttää. Eihän siinä ole mitään järkeä, että nykyarmeijamme taistelijoiden varusteet eroavat varuskunnittain toisistaan välillä enemmän tai vähemmän, varusteita ei ole riittävästi, ne ovat osittain vanhentuneita ja kaiken lisäksi yleisesti käytetty taisteluvyömme (M85) kuuleman mukaan on maailman toiseksi paskin. Vain siitä tehty kopio Puolan armeijalle on paskempi. Siitä sitten taistelemaan.

Epäilen, että siviilipalvelusta ei kehitetä tulevaisuudessa. Kehitys tapahtuu pikemminkin armeijassa, mitä on tapahtunut jo kauan, jotta järjestelmä pysyisi suosittuna. Palvelusta on helpotettu jatkuvasti ja tehty "mielekkäämmäksi". Osittani järjestelmän suosion ylläpito on itse Puolustusvoimien onnistumisesta johtuvaa, mutta pitkälti järkkymättömän mene armeijaan -hengen ansiota.

Eri asia on sitten, jatkuuko yleinen asevelvollisuusarmeijamme vielä pitkään. Sanotaanko näin, että yleisen keskustelun pinnan alla kyteen yhä vakavammin otettava Nato-jäsenyys. Tarvitsisimme laajan puolustuspoliittisen keskustelun, jossa Natosta puhuttaisiin kerrankin neutraalisti. Uskoisin, että tuon keskustelun jälkeen monen kansalaisen mielipide muuttuisi jäsenyyden vastustajasta päinvastaiseksi.