”Don’t be a menace – be a sivari.”

Palataan sivariasiaan kahden viikon tauon jälkeen. Ilokseni voin todeta, että kyselyitä uudesta kirjoituksesta on sadellut sieltä täältä. Nyt jatketaan samalla aiheella. 

Sivarit törmäävät jatkuvasti aika lailla suuriin ennakkoluuloihin. Meillä kaikilla on lähes yhtäläiset ennakkoluulot heistä: pitkiä tukkia, löysiä kuin räkä paskariu'ulla ja homoksikin heitä tavataan haukkua. Niin… Asia ei taida olla näin yksinkertainen. Joillakin heistä on vahva pasifistinen käsitys, jonka vuoksi he eivät armeijaa käy. Joistakin ei yksinkertaisesti ole armeijaan. Ja jotkut ovat aika viisasta porukkaa. Miten niin viisasta? 

Luin ennen palvelukseen astumistani artikkelin Helsingin Sanomista, jossa käsiteltiin Suomen työmarkkinoita, joissa hyväksikäytetään harjoittelijoita, joiden ammattitaito vastaa jo ammattilaisen tasoa. Yksi esimerkki positiivisessa mielessä oli siviilipalveluksen suorittanut mies, joka oli valmistunut jo korkeakoulutasoiseen ammattiin. Hän oli suorittanut siviilipalveluksen ja työskenteli nyt merkittävässä asemassa suorittamassaan paikassa, jossa oli siviilipalveluksen suorittanut, koska oli saanut jalan oven väliin sivarivuoden aikana. Hänen ammattitaitoaan oli käytännössä ”hyväksikäytetty”, mutta toisaalta tämän kautta hän sai vakituisen työpaikan. Sivarivuosi avasi hänelle käytännössä paikan työelämään hänen opiskelemallaan alalla.

Itselläni toinen mahdollisuus armeijan sijasta olisi ollut aloittaa opinnot heti Vaasan yliopistossa ja valmistua ekonomiksi. Tämän jälkeen olisin voinut suorittaa siviilipalveluksen valtiovarainministeriössä ja saanut jalan oven väliin ministeriöön ja tätä kautta lopulta parhaimmillaan työpaikan. Onnistuneena konseptina hyöty tästä olisi ollut minulle moninkertainen kuin asepalveluksen suorittaminen ja muu kurjuus, mitä se tuo. Olisin saanut opiskelut aloitettua, valmistua nopeasti – yhtä nopeasti kuin naiset - ammattiin, työskennellä ympäristössä, minne aion tulevaisuudessa ehkä sijoittua ja saanut jalan oven väliin ja ehkä työpaikan heti ”kansalaisvelvollisuuteni” suorittamisen jälkeen. Aika paljon enemmän hyötyä olisi ollut kyseisestä suunnitelmasta ja sen toteutumisesta minulle kuin armeijassa olemisesta. 

Edelleen palaan armeijan perusongelmaan: miten se hyödyttää nuorukaista? Tällä hetkellä ei kovinkaan montaa. Kärjistäen hyötyä voi ainoastaan johtajakoulutuksesta. Tai no toki vitutusprosentti kasvaa aika merkittävästi intissä. Ja miehiäkin siellä kuulemma on tehty - joskus ainakin. Samanlainen ”konsepti” – kuin edellämainitsemani - voisi toteutua lääkärin ammatin – ja monelle muulle ammattiryhmälle - lukeneelle, joka työskentelisi terveyskeskuksessa ja saisi myöhemmin työpaikan sieltä. Siviilipalvelus tuntuu aika houkuttelevalta tässä valossa. Eikö tunnukin?

Miksi en siis ryhtynyt tähän toimeen? Suurin syy on se paine, jonka ympäristö luo Suomessa. Sivari on sivari, vaikka voissa paistaisi. Mies ei voi olla mies, jos ei suorita armeijaa. Työmarkkinoillakin sivareita pidetään edelleen alempiarvoisina kuin armeijan käyneitä. Vaikka emme itse sitä ehkä arkielämässä huomaisikaan, niin meillä on aika merkittävä militaristinen ilmapiiri Suomessa. Jokaisesta, miehestä, on tehtävä sotilas tässä maassa.

Itsellänikin on osittain kielteinen kuva sivareista, myönnän sen. Kun alan oikeasti miettimään, mistä se on alkanut muodostua, niin ei se ainakaan konkreettisista kokemuksista sivareiden kanssa ole muodostunut. Myönnetään, on tullut nähtyä pitkä tukkaa ja muunlaisia sivareita. Mutta pääasia kuvasta on muodostunut ympäristön puheista, sivareiden pilkkaamisesta sun muusta vuosien varrella korvakäytävään tarttuneesta desibelistä.

Palaan militaristiseen henkeemme vielä. Suomessa edelleen asepalveluksen suorittamisaste on hyvin merkittävä, vaikka se on laskenut hieman. Suoritusprosentti on jotakin 80 paikkeilla, alle hieman. Koko maailmassakin tälle täytyy hakea vertailukohdetta Israelin ja Pohjois-Korean armeijoihin. Kyseisten meidän tilanne on aika lailla erilainen kuin pohjoismaisen hyvinvointivaltion. Toisessa on diktatuuri ja toisessa asustaa väestö, jota on vainottu viimeiset vuosisadat ja sen naapurimaat eivät edelleenkään halua kaveerata Israelin kanssa. Silti voimme verrastaa kyseisten maiden ”palvelushalukkuuden” samanlaiseksi kuin tuhansien järvien kotimaamme, jossa uhkakuvat ovat hyvin erilaiset.

Tämä on myös karu tulevaisuus – riippuen toki näkökulmasta, josta asiaa haluaa tarkastella. Jos kaikki miehemme halutaan myös tulevaisuudessa saada armeijaan, vaihtoehdot asepalvelukselle halutaan siis pitää mahdollisimman vähäisinä – ainakin epämieluisina. Toki itse epäilen, että Nato-kortti on lähitulevaisuutta.

Mutta koko ikäluokan sotilaskoulutukselle ei ole kuitenkaan minkäänlaisia perusteita nykyaikana, esimerkiksi hallituksien turvallisuus- ja puolustuspoliittisissa selonteoissa on todettu jo vuosia, että Suomeen ei kohdistu minkäänlaista sotilaallista uhkaa(!). Lisäksi nykyajan sodat eivät ole massa-armeijoiden rintamasotia, kuten esimerkiksi ne olivat maailmansodissa vuosikymmeniä sitten. Nykyään strateginen sota on kaiken a ja o, äitien äiti. Kybersota on nykyajan sodan ydin: se, joka hallitsee tietoverkkoja, voittaa sodat. Sotaa ei ratkaista miehistön määrällä, vaan tekniikalla. Suomen tulisi(kin) olla yksi maailman kärkimaita tekniikassa, etenkin tietotekniikassa, mikäli haluamme ylläpitää uskottavaa puolustusta. Käsitykseni mukaan kyberosaamisemme on suhteellisen korkealla tasolla tällä hetkellä. Tästä iso plussa Puolustusvoimille. Kyberturvallisuus on osa-alue, mihin meidän on keskityttävä myös tulevaisuudessa sen sijaan, että ummistamme silmämme vain joukkojen määrälle.

Propagandavoitto. Niin kai voisi todeta, kun miettii todellista syytä sotilaskoulutuksen järkkymättömyydelle yhteiskunnassamme, armeijan kyseenalaistamattomuudelle. Ennen kaikkea varusmiespalveluksen aikana armeijalle tarjoutuu huikea mahdollisuus muokata nuorison mielipiteitä haluamaansa suuntaan. 

Pelko siviilipalveluksen suosion huikeasta kasvusta on keskeinen syy sille, ettei sivariaikaa lyhennetä. Vastaväitteenä voidaan todeta, että esimerkiksi ennen 2000-lukua varusmiespalvelusajan kestoja muutettiin lyhyemmiksi, mutta samaan aikaan ei kuitenkaan siviilipalveluksen suosio laskenut. Vaikka siis käytännössä intissä pääsi nopeammin pois, moni halusi edelleen sivariin. Sivarin suosionkasvu nousu on perustunut pikemminkin sotilaallisten uhkakuvien, kylmän sodan päättymisen, ja muutenkin yhteiskunnallisten ajatuksien moniarvoistumiseen.

Sivarin suosionkasvu avittaisi myös armeijaa. Tällöin armeijaan menisi vähemmän miehiä; he vastaisivat realistisemmin miehistötarvetta ja ennen kaikkea heihin olisi enemmän aikaa ja resursseja käyttää. Eihän siinä ole mitään järkeä, että nykyarmeijamme taistelijoiden varusteet eroavat varuskunnittain toisistaan välillä enemmän tai vähemmän, varusteita ei ole riittävästi, ne ovat osittain vanhentuneita ja kaiken lisäksi yleisesti käytetty taisteluvyömme (M85) kuuleman mukaan on maailman toiseksi paskin. Vain siitä tehty kopio Puolan armeijalle on paskempi. Siitä sitten taistelemaan.

Epäilen, että siviilipalvelusta ei kehitetä tulevaisuudessa. Kehitys tapahtuu pikemminkin armeijassa, mitä on tapahtunut jo kauan, jotta järjestelmä pysyisi suosittuna. Palvelusta on helpotettu jatkuvasti ja tehty "mielekkäämmäksi". Osittani järjestelmän suosion ylläpito on itse Puolustusvoimien onnistumisesta johtuvaa, mutta pitkälti järkkymättömän mene armeijaan -hengen ansiota.

Eri asia on sitten, jatkuuko yleinen asevelvollisuusarmeijamme vielä pitkään. Sanotaanko näin, että yleisen keskustelun pinnan alla kyteen yhä vakavammin otettava Nato-jäsenyys. Tarvitsisimme laajan puolustuspoliittisen keskustelun, jossa Natosta puhuttaisiin kerrankin neutraalisti. Uskoisin, että tuon keskustelun jälkeen monen kansalaisen mielipide muuttuisi jäsenyyden vastustajasta päinvastaiseksi.