Suomen seitsemän vuoden mielipidevangit

Epäoikeudenmukaisuuden korkein aste on 

teeskennelty oikeudenmukaisuus. - Platon

Viime blogikirjoitukseni oli pitkä kuin nälkävuosi. Palautetta tuli, että kaikki eivät jaksaneet lukea sitä täydellisesti. Siksi jaan tämän blogikirjoitukseni kahteen osaan, joista toinen ilmestyy huomenna. Aiheena on siis siviilipalvelus. Tämäkin yhtä lailla tasa-arvoa tukahduttava ilmentymä Suomessa. Kiinnitä kirjoituksessa huomiota etenkin siihen, että Suomessa on ainoa EU-maana ollut 2000-luvulla mielipidevankeja ja siviilipalveluksen kesto voidaan rinnastaa seitsemän vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

Meidän kaikkien mielipiteet sivareista ovat varmasti aika lailla kielteisiä. Omakin suhtautuminen on kuin kaksiteräinen miekka. Siitä kirjoitan enemmän huomenna. Mutta nauttikaa ja kommentoikaa! 

Aseistakieltäytyminen ei ole uusi ilmiö Suomessa tai muuallakaan: sen historia ulottuu vuosisatojen päähän. Esimerkiksi jo 1600-luvulla nuorukaiset välttelivät Ruotsin valtakunnan sotaväenottoja, 1900-luvun sortovuosina Suomessa oli laaja aseistakieltäytyjäliike, kun kutsuntoja Venäjän armeijaan boikotoitiin vastalauseena Suomen tuolloisen armeijan lakkauttamisesta. Yhdysvalloissa nuoret piilottelivat Vietnamin sodan aikana 1960-luvulla, jotta heidän ei tarvitsisi lähteä sotaan. Yhdysvaltain presidenttinäkin kaksi kautta vuosina 1993–2001 toiminut Bill Clinton onnistui välttämään asevelvollisuuden, joka vielä tuolloin oli kaikille pakollinen kuin tämän päivän Suomessa. Yhdysvalloissa yleinen asevelvollisuus lopetettiin Vietnamin sodan jälkeen. Lukuisia muitakin esimerkkejä on toki.

Suomessa aseistakieltäytymisoikeus on ollut voimassa jo päälle 80 vuotta siviilipalveluslain (1931) säätämisen johdosta. Sota-aikana (1939–45) kaikki miehet olivat kuitenkin asevelvollisia. Siitä huolimatta erityisesti jatkosodan aikana noin 15 000 suomalaismiestä siirtyi ”käpykaartiin” eli pakeni liikekannallepanoa piileskellen metsissä, kellareissa tai lähtemällä Ruotsiin. Kiinnijääneet passitettiin vankilaan. Talvisodan henkeä?

Aseistakieltäytyminen ole koskaan mahtunut sotiemme pohjalta rakennettuun kansalliseen sankaritarinaan, jolla edelleen pönkitetään armeijaa tukevaa ”maanpuolustushenkeä”. Kieltäytymiselle on aina haettu perusteita, painavia sellaisia. Sen sijaan kukaan ei ole koskaan kysynyt perusteita, miksi suorittaa itse asepalvelus. Onko sinulla vahva eettinen vakaumus toisen ihmisen tappamiseen vaadittujen taitojen opettelemiseen? On aihetta kysyä, tarvitaanko edes perusteita kieltäytymiselle. Eikö ideaalitilanne olisi, että armeija ja siviilipalvelus olisivat tasa-arvoisia vaihtoehtoja? Viitaten edelliseen kirjoitukseeni, armeijaahan pidettiin 90-luvun tasa-arvokeskustelussa pikemminkin oikeutena kuin velvollisuutena.

Armeijan vaihtoehdot, siviilipalvelus tai vankila, ovat erityisen kohtuuttomia. Siviilipalvelus on rangaistuksen omaisen pitkä ja vaihtoehtona täysin surkea. Tahtoa asioiden kuntoon saamiseksi ei ole Suomessa ollut koskaan: siviilipalvelus halutaan säilyttää rangaistuksena niille, jotka eivät kurkkusalaattiin halua pukeutua.

Sivareihin suhtaudutaan nuivasti, eikä se ole oikeastaan vaihtoehtokaan monelle ympäristön - perhe-, suku-, kaveri-, työ- ja muun piirin - painostuksen vuoksi. Sivareita ylenkatsotaan ja pidetään lintsareita yhteiskunnassamme, vaikka he tekevät 13 kuukautta täysin palkatonta työtä yhteiskunnan hyväksi - esimerkiksi vanhainkodeissa, päiväkodeissa, kouluissa - siinä vaiheessa, kun tytöt viettävät välivuotta kierrellen maailmaa esimerkiksi tai nostaen vaikka sotkun luukulta rahaa. Toki moni naisista aloittaa myös opiskelun heti tai on työelämässä. Pääpointti on kuitenkin, että nainen ei koe samanlaista halveksuntaa kuin siviilipalveluksen suorittanut mies. Miten siviilipalveluksen suorittanut mies voi olla huonommassa asemassa yhteiskunnassamme kuin armeijaa käymätön nainen, joka on samaan aikaan, kun tämä mies on tehnyt työtä ilmaiseksi yhteiskunnalle, elänyt täysin vapaata elämää. Toinen on perustuslain - tasa-arvon kannalta - epäkohdan vuoksi pakotettu vuodeksi valtion hoiviin. Omituista tasa-arvoa, sanon minä. Työelämässä armeijaa käymätöntä miestä syrjitään verrattuna armeijan käymättömään naiseen. Naiselle armeijan käynti on pelkkää plussaa. Miehen suorittama asepalvelus on vain perusjuttu. Mitä tasa-arvoa tämä on?

Irvokkain jäänne kansalaisvelvollisuudessamme on vankilaan passittaminen totaalikieltäytyjien kohdalla yli puoleksi vuodeksi. He eivät saa edes ”ensikertalaisen” alennusta, kuten ensikertaa vankilaan joutuville ”annetaan”. Tuomion tylyyden hahmottaa vertaamalla, mihin rikokseen ensikertalaisen pitäisi syyllistyä, jotta joutuisi istumaan yli puoli vuotta sellissä: armeijasta kieltäytyjä saa reippaasti kovemman rangaistuksen kuin kuolemantuottamukseen tai törkeään seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistynyt.

Siviilipalveluksen kohtuuton pituus puolestaan tulee ymmärretyksi parhaiten, kun sitä vertaa vankeustuomion vaihtoehtona käytettävään yhdyskuntapalveluun, jota myös siviilipalvelus käytännössä on. Nykypäivänä jopa kahdeksan kuukauden ehdottomia vankeusrangaistuksia muunnetaan yhdyskuntapalveluksi, jota määrätään enimmillään 200 tuntia – yleensä paljon tätä vähemmän. Tämä vapaa-aikana suoritettava yhdyskuntapalvelu tuntuu kovin lievältä ja lyhyeltä verrattuna siviilipalvelukseen verrattuna, joka tarkoittaa käytännössä yli 2000 tunnin työvelvollisuutta voittoa tavoittelemattomassa organisaatiossa eli käytännössä valtion leivissä. Siviilipalvelus vastaa käytännössä noin seitsemän vuoden (!) ehdotonta vankeustuomiota, kun käytetään tyypillistä muuntosuhdetta.

Etenkin ihmisoikeuskysymyksissä päätään nostanut entinen tasavallan presidentti Tarja Halonen on ollut hyvin haluton armahtamaan totaalikieltäytyjiä, joiden vankeusrangaistusta voidaan pitää kohtuuttomana. Amnesty International on toistuvasti kiinnittänyt asiaan huomiota. Presidentti on todennut, että miesten asepalvelus on ”luonnollinen” ja naisten vapaaehtoinen palvelus on puolestaan, jälleen kerran, tärkeä tasa-arvon kannalta.

Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutettu on antanut Suomelle useita kertoja huomautuksen siviilipalveluksen pituudesta sen rangaistusomaisuudessa ja ilmaissut pettymyksen, ettei Suomessa puututa huomautuksiin millään tavoin. Suomi on ollut 2000-luvulla myös siviilipalvelusaikansa johdosta ainoa EU-maa, jossa on Amnesty Internationalin tunnustamia mielipidevankeja.

Miten ihmeessä tällainen on mahdollista Suomessa? Siitä huomenna lisää, ja siitä, miksi siviilipalvelus on parempi vaihtoehto kuin armeija.

Lähteinä käytetty: Tahdon asia - Suomalainen maanpuolustus murroksessa (Like 2006) ja Arno Kotron Uhreja ja uhri mieltä –artikkeli ja Sampa Oinalan Aseistakieltäytyjien Suomi -artikkeli.

Pitäisikö naisilta viedä äänioikeus, laittaa eturintamalle tai heidän pakkosynnyttää?

Our lives begin to end the day we become silent
about things that matter. 

Sanoin jo ensimmäisessä blogikirjoituksessani, että tulen käsittelemään blogissani myös aiheita, jotka koetaan Suomessa tabuina, pyhinä lehminä, joihin ei vahingossakaan haluta sattua. Ne on vedetty maton alle, tai viimeistään keskustelija haukutaan pasifistiksi - ikään kuin se olisi loukkaus -, hipiksi tai muuten vain täysin epäsuomalaiseksi, jos hän uskaltaa näitä asioita tuoda esille. Nyt on kuitenkin jälleen aika sanoa sanottavansa. Pasifisti olen, en halua sotaa. Kuka sitä haluaa? Hippi en taida olla ja suomalaisuus on nykyaikana niin monimuotoinen käsite, pitkältihän se on luotu illuusio tiukasta yhteenkuuluvuudesta, joka on aika hatara.

Olen lukenut koko armeijassa oloni ajan Tahdon asia – Suomalainen maanpuolustus murroksessa -kirjaa (Like, 2006) kerta toisensa jälkeen läpi, uudestaan ja uudestaan. Kirja on Sadankomitean tulos ja kertomus siitä, millainen on suomalainen maanpuolustus nykypäivänä. Kirjoittajina ovat toimineet esimerkiksi Poliisiammattikorkeakoulun erikoistutkija Kari Laitinen, erikoistutkija Yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitokselta Arto Nokkala ja silloiset kansanedustajat Vihreistä Johanna Sumuvuori ja Tarja Cronberg. Nyt esitän kirjan ajatuksia, joista jaan aikalailla monet maanpuolustuksemme osalta – ainakin ne joita tulen esittämään.

Tässä kirjoituksessani tulen käsittelemään yleistä asevelvollisuutta tasa-arvo-näkökulmasta ja ensi viikon kirjoituksessani siviilipalvelusta. Vastarannan kiiski on järjestynyt. Nauttikaa, vihastukaa ja pahoittakaa mielenne. Miettikää kuitenkin sanomaa tasa-arvon näkökulmasta.

PS. Tiedän kirjoituksen olevan todella pitkä. Uskon kuitenkin, että varaamasi aika maksaa itsensä takaisin.

Suomea ihaillaan tasa-arvon mallimaana. Kansainväliset vieraamme aina jaksavat kiitellä, kuinka Suomessa sukupuolilla ovat yhtäläiset mahdollisuudet. Maamme presidenttinä, pääministerinä ja parhaillaan valtiovarainministerinä on ollut nainen. Maamme suurimpien puolueiden (Kok, SDP, Kesk) puheenjohtajina on/on ollut nainen. Toki tällä hetkellä yhden suurimpiin kuuluvan puolueen johdossa on vain yksi herra ja hidalgo. Suomen pankin pääjohtajanakin on ollut nainen, vielä pahimpaan lama-aikaan, jolloin rooli oli todella merkittävä. Naiset ovat edustettuina siis aika hyvin politiikassa, vaikka toki he ovat edelleen vähemmistö. Jokainen tietää sanonnan, että miehen markka on naisen 80 senttiä. Sen vain toistan ja muistutan asiasta. Ja jokainen nainen voi varmaan vetää tähän muutaman oman feministisen näkökulmansa mietteen epäoikeudenmukaisuudesta maassamme.

Kaiken kaikkiaan haluan painottaa, että tasa-arvo koetaan Suomessa äärimmäisen tärkeäksi kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla.  Tosin maanpuolustusjärjestelyissä tämä ei näy: keskustelu sukupuolten välisestä tasa-arvosta armeijan ja asevelvollisuuslain yhteydessä on ollut olematonta tai saanut huvittavia piirteitä vuosien aikana. Näin siitäkin huolimatta, että on vaikea keksiä yhtä selkeää, laajaa ja lainvoimaista tasa-arvorikkomusta kuin ainoastaan MIEHILLE säädetty asevelvollisuus.

Miehillä ja naisilla tulisi olla sama perusoikeus elämään. Erityisen räikeänä rikkomuksena perusoikeus nähdään sotahistoriassa. Talvi- ja jatkosodassa menetimme yhteensä lähes sata tuhatta suomalaista; kaikki heistä olivat käytännössä miehiä, haavoittuneet ja invalidisoituneet samaten. Eturintaman käsittämättömät kauhut, joita ei ihminen voi edes ymmärtää, sodan aiheuttaneet henkiset ja fyysiset ongelmat jne. vammauttivat käytännössä koko sen ajan miesikäluokan. Lähes satatuhatta tapettua miestä vastaa jotakuinkin kolmea täyttä ikäluokkaa. Kymmenen miesikäluokan jaettavaksikin luku merkitsisi joka kolmannen miehen tappamista ja tähän vielä vammautuneet päälle. Sotahistoriassamme retoriikassa uhrien sukupuoli on kuitenkin häivytetty: puhumme kaatuneista sotilaista neutraalisti, ei rintamalla uhratuista nuorista miehistä. Mieti, millainen olisi maanpuolustukseen liittyen tasa-arvokeskustelujen sävy, jos viime sodassa yhteisen edun ja välttämättömyyden nimissä olisi uhrattu lähes satatuhatta nuorta naista?

Yhä edelleen suurin osa sotien kaatuneista sotilaista on miehiä, vaikka siviiliuhrien määrä on noussut kansainvälisissä konflikteissa. Erityistä pahennusta ja järkytystä sotauutisoinnissa herättää viattomien ja sivullisten uhrien tappaminen siinä missä asevelvollisen tappaminen merkitsee vain vastapuolen tappioita, jotka kuuluvat pelin henkeen. Naiset ja lapset mielletään sodissa viattomiksi, miehet kasvottomiksi tappajiksi. Kylmien tappokoneiden sijasta rintamalle lähetetyt miehet ovat järjestänsä siellä vastentahtoisesti. He ovat siviilejä, joille on asevelvollisuusarmeijan myötä lyöty sotilaan leima. Eivät nuoret miehet – me – sotiin haluta, kaikkea muuta. Me haluamme elää tätä elämää: opiskella, tehdä töitä, seurustella, miettiä tulevaisuutta ja perustaa perheen. Tämän katkaisee jokin kriisi, jolloin meidät pakotetaan sukupuolen vuoksi kohtaamaan kuolema, rintaman epäinhimillisyys. Se, missä nähdään ihmisluonnon epäonnistuminen pahimmillaan.

Suomessa on koko sen itsenäisyyden ajan ollut harhaanjohtava retoriikka. Puhumme sitkeästi yleisestä asevelvollisuudesta – ikään kuin se koskisi kaikkia suomalaisia sukupuolesta, iästä, asemasta riippumatta. Yleinen on kuitenkin vain yhteen sukupuoleen rajattu perustuslain pakko. Vastaavalla logiikalla voitaisiin puhua ”yleisestä äänioikeudesta” ja tarkoittaa, että se koskee vain miehiä. Samasta syystä puheet ”kansalaisvelvollisuudesta” asepalveluksen yhteydessä ovat huvittavia. Miksi yleinen ei ole yleinen? Onko sattunut kirjoitusvirhe?

Sotiin varustautuminen – Suomessa puhutaan uskottavasta puolustuksesta – kuormittaa jo rauhan aikana lähinnä miesväestöä. Aitoa mahdollisuutta siviilipalvelukseen ei ole Suomessa eikä muissakaan yleiseen asevelvollisuuteen nojaavissa maissa (palaan asiaan paremmin ensi viikolla.) Umpirauhan aikana nuorten miesten pakottaminen jopa vuosiakin kestävään sotilaskoulutukseen merkitsee röyhkeää vapaudenriistoa keskellä parasta nuoruutta. Monissa maissa miehet joutuvat karuihin ja epäinhimillisiin olosuhteisiin. Ritualisoitunut nöyryyttäminen, simputus ja jopa kiduttaminen on maailman kasarmeilla – en nyt puhu Suomesta etenkään kiduttamisen kohdalla - tavallista, esimerkiksi Venäjällä sadistisen kohtelun uhriksi joutuneiden miesten itsemurhat ovat yleisiä. Kyseessä on länsimaisen maailman laajin ja järjestelmällisin ihmisoikeusrikkomus. Se ei kuitenkaan saa julkisuudessa sille kuuluvaa näkyvyyttä, koska se koskee vain miehiä. Maanpuolustukseen liittyvänä kysymyksenä asevelvollisiin kohdistuvista julmuuksista vaietaan ja pidetään maiden sisäisinä asioina.

Sodissakin ensimmäisenä kärsivät rintamalle pakotetut miehet, asevelvolliset. Esimerkiksi 80-luvulla Iranin ja Irakin välisessä sodassa tapettiin noin miljoona asevelvollista miestä. Persianlahden sodassa vuonna 1991 länsivallat surmasivat YK:n mandaatilla noin satatuhatta aavikolle vasten tahtoaan komennettua, pakotettua, täysin haluamatonta ja puolustuskyvytöntä irakilaismiestä. Joukkoteurastus ei nouse esiin kuitenkaan sukupuolten välisenä tasa-arvokeskusteluna. Sen sijaan kymmeneen siviiliin – siviilejä ovat myös rintamalla vasten tahtoaan pakotetut sotilaat – harhautuneesti osunut ohjus johtaa mittaviin kansainvälisiin otsikoihin ja kansainväliseen tuomioon. Millainen kuva olisi, jos aavikolla olisi suunnitelmallisesti vasten tahtoaan surmattu 100 000 naista vuonna 1991? Nuorten miesten oikeus elämään on suhteellinen käsite.

Tasa-arvosta sukupuolten välillä alettiin Suomessa keskustella viimein 1990-luvun alussa. Se sai heti surkuhupaisen ja omituisen sävyn. Koska maanpuolustusjärjestelmämme on kohtuuttomasti kuormittanut miehiä, olisi luullut, että tasa-arvo-teeman viimein nostaessa päätään pohdittaisiin, miten miehiin kohdistuvaa rasitusta voitaisiin vähentää tai tehdä edes hieman oikeudenmukaisemmaksi. Aikamoisen lol-tapauksen tilanteesta tekikin se, että tasa-arvokysymyksen sävy muuttui, että miehille pakollinen asepalvelus nähtiin naisten syrjimisenä.  Ajateltiinkin, että asevelvollisuus on pikemminkin OIKEUS kuin VELVOLLISUUS. Nyt tämä OIKEUS puuttui naisilta, eli heitä sorretaan. Armeija olikin viimeinen estämisvaihe naisille tasa-arvossa: se oli miesten viimeinen linnake, todellinen last man standing. Jos estämisestä halutaan puhua, niin olisi kannattanut muistaa tuolloin ja nykyisinkin, että jokaiselta suomalaiselta mieheltä edelleen pyritään 6-12kk:n ajaksi estämään mahdollisuus normaaliin elämään.

Yksipuolisen feministisestä näkökulmasta käytä keskustelu muutaman sadan naisen haluamisesta käydä armeija katsottiin tärkeämmäksi kuin kymmenien tuhansien miesten toive olla menemättä sinne, siviilipalvelukseen tai pahimmillaan vankilaan! Herää kysymys: Jos asevelvollisuus on pikemminkin oikeus kuin velvollisuus, miksi sitten se ei voi olla kaikilla vapaaehtoinen. Miksi osa ihmisistä pitää vankeustuomion uhalla pakottaa nauttimaan oikeudestaan? Irvokkainta, että lopulta tätä kaikkein räikeimmin sukupuolet eriarvoiseen asemaan asettavaa lakia perusteltiin juuri tasa-arvolla. Samalla yleisen oikeustajun mukainen, perustuslakiinkin kirjattu, vaatimus kansalaisten yhdenvertaisesta kohtelusta sivuutettiin täysin. Joka toisen suomalaisen pakottaminen vankeustuomion uhalla pakkotyöhön pelkästään sukupuolensa perusteella ei aiheuta minkäänlaista poliittista reaktiota, toimenpiteistä puhumattakaan. Eri asia on, jos mattimeikäläinen veroprosentti nousee yhdellä ja käteen jää kymppi vähemmän kuussa, 120 euroa vuodessa.

Kun keskustelu tasa-arvosta kiehui kuumimmillaan 1990-luvun alkupuolella, jonkinmoinen huippu – farssi suorastaan – oli, kun maan suurimman lehden Kuukausiliite asettui pääkirjoituksessa kannattamaan naisten vapaaehtoista asevelvollisuutta tasa-arvosyistä mennen vielä rohkeasti pidemmälle: Ei riitä, että naiset saavat vapaaehtoisesti suorittaa armeijan, vaan on lisäksi huolehdittava siitä, että niin sanottu Norjan-malli, jossa naiset ”pääsevät” taistelemaan myös etulinjassa, toteutuu. Nyt siis jopa ETULINJAN TULIHELVETISTÄ oli tullut tasa-arvokysymys. Siitä, kuka saa maata poterossa etulinjassa ja pelätä niin maan perkeleesti kuolemaa. On suorastaan käsittämätöntä, että joku voi pitää etulinjaan, epäinhimillisyyden ilmentymän, pääsyä etuoikeutena, joka on suotava kaikille. Sodan raakuutta ei kukaan voi ymmärtää, en minä etkä sinä. Siksi vaatimus oli ja on täysi farssi. Monet lehdetkin jaksavat edelleen tehdä juttuja ”lukiolaistytöistä”, jotka suorittavat palveluksen. He hihkuvat sotaintoa ja haluavat tositoimiin. Sodan järjetön julmuus ja verenvuodatus unohtuvat helposti näissä life is so nice -jutuissa.

Asevelvollisuus merkitsee joka toiselle suomalaiselle normaalielämän katkeamista, rahapulaa, fyysistä ja henkistä rasitusta, nöyryyttämistä, haittaa harrastuksille ja ihmissuhteille ja kaikenmoista yleistä kiusaa, kurjuutta ja koettelemusta. Mahdollisessa kriisissä se merkitsee etulinjaa, jatkuvaa kuoleman läsnäoloa ja lopulta kunniakuolemaa. ”Kansalaisvelvollisuuden” suorittaminen osuu kaikista kiusallisimpaan elämänvaiheeseen, jossa moni valmistautuu pääsykokeisiin, mikä pahentaa jo muutenkin miesten naisia yleisempää syrjäytymistä koulutuksesta. Siinä vaiheessa, kun miehet on komennettu metsiin ja kasarmeille, samanikäiset naiset voivat lukea pääsykokeisiin, suorittaa opintojaan, pitää välivuoden, tehdä töitä hyvällä palkalla ja kaikkea muuta. Armeijan takia elämässä menee hukkaan enemmän kuin vuosi usein. Naiset ovat jo hyvässä vauhdissa opiskeluissa, kun jakkejääkäri astuu ensimmäisen kerran yliopiston ovista sisään.

Tasa-arvokeskustelussa myös varusmiesten taloudelliset ja sosiaaliset edut ovat ala-arvoisessa jamassa, mikä ei nouse esiin. Päivärahat ovat surkeat verrattuna esimerkiksi työpäivän pituuteen: aamukuudesta iltakuuteen ja jatkuvasti paikalla omalla työpaikallaan 24/5, välillä 24/7. Kotiuttamisrahaakaan ei enää makseta, joten varusmies on täysin puilla paljailla päästyään palveluksesta. Syömisvelan ottamisen ei sentään luulisi kuuluvan kansalaisvelvollisuuksiin. Jos naiset määrättäisiin vankeustuomion uhalla moiseen taloudelliseen ja muuhunkin ahdinkoon, aihe olisi varmasti aikamoinen kestohitti.

Näistä ilmeisistä vinoutumista ja lainsäädännön kohtuuttomista huolimatta vain miehille määrätty asepalvelus herättää heti tasa-arvoihmisten pikkurillit, jos miehet sattumoisin voisivat jotenkin hyötyä armeijan suorittamisesta. Näin on käynyt esimerkiksi, jos asepalveluksen suorittanut saisi jotain hyvitystä myöhemmissä opinnoissa tai jos varusmiespalveluksen aikana kertyisi pientä eläkettä. Etenkin naisministerimme ovat vuosien aikana olleet haukkoja, jos varusmiesten onnetonta tilannetta on haluttu parantaa vuosien aikana. Sosiaali- ja terveysministeri Sinikka Mönkärä (sd.) torjui eläkkeen kertymisen aikoinaan, tasa-arvoministeri Tuula Haatainen (sd.) vastusti ehdotusta opiskelussa tulevista hyödyistä armeijan käyneelle ja Elisabeth Rehn (rkp) halusi tasa-arvo- ja puolustusministerikaudellaan kotiuttamisrahan pois. Muitakin esimerkkejä on.

Otsikoihin on noussut myös aika-ajoin epäilyjä naisten syrjimisestä armeijassa, vaikka asepalvelusta suorittaville tehdyissä kyselyissä ilmenee, että naisten koetaan pääsevän armeijassa miehiä helpommalla ja saavan parempaa kohtelua. Vapaaehtoisesti armeijaan menevät naiset pääsevät sinne pakotettuja miehiä useammin haluamiinsa tehtäviin ja poimivat näin ”kansalaisvelvollisuuden” pullasta rusinat, kun monet sinne pakotetut saavat kovan pullan syötäväkseen. Yleistä henkeä kuvaa omalta osaltaan yksittäinen, hiukan koominenkin esimerkki, että naisten ei tarvitse leikata hiuksiaan lyhyiksi ja yhdenmukaisiksi kuin miesten. Tämäkin on osaltaan yksilönvapautta tukahduttava, vähäinen mutta paljastava vallankäyttö kohdistuu jostakin syystä vain miehiin. Tosin itse en vaatisi ketään naista leikkaamaan hiuksiaan, mutta esimerkkinä nyt kuitenkin.

Yleisenä kliseenä on myös usein ilmoille heitetty ajatus, että armeija on miehille pakollinen, koska ”naiset joutuvat synnyttämään”. Ministeritasolla näin aikoinaan ”järkeili” Liisa Hyssälä (kesk.). Logiikka on aika järkyttävä, että jokin biologiaan perustuva erilaisuus pitäisi kostaa jollakin asiaankuulumattomalla tavalla toiselle. Jos asepalvelus ja synnyttäminen halutaan rinnastaa, synnyttämisestä pitäisi todella puhua sitten asevelvollisuuden tavoin pakollisena kansalaisvelvollisuutena, jonka laistamisesta seuraa rangaistus, jopa vankeustuomio. Rinnastaminen johtaisi siihen, että synnyttämättömät naiset eivät voisi hakeutua joihinkin ammatteihin ja oppilaitoksiin, synnyttämistä tiedusteltaisiin työhönhakupapereissa ja synnyttämätöntä kohdeltaisiin vastaavanlaisena lintsarina kuin totaalikieltäytyjää. Tällaista tuskin kannattaa kukaan. Rinnastaminen ei yksinkertaisesti ole mielekästä, joten älkäämme käyttäkö tätä absurdia perustetta.

Välillä kiusallisesta tasa-arvoaiheesta yritetään luistaa toteamalla, että armeijaan liittyvissä käytännöissä ei olekaan kyse tasa-arvosta vaan maanpuolustuksesta yksinomaan. Hyvin erikoinen ajatus, sillä samalla logiikalla voitaisiin perustella esimerkiksi ministereiksi nimittää vain miehiä ja todeta, että kysymys on maan asioiden hoidosta, ei tasa-arvosta. Tasa-arvo tulee ottaa kaikissa tilanteissa huomioon. Korostan kaikissa. Oli sitten kyseessä palkkaus, työhönotto, politiikka ja muut kaikenlaiset, mistä jaksetaan jauhaa epätasa-arvoisena.

Asevelvollisuudessakin kyse on pitkälti muusta kuin vain vähäpitoisesta yksityiskohdasta: Tavalla tai toisella se koskettaa rajusti kokonaisia miesikäluokkia.

Blogikirjoitukseen otettu ajatuksia kirjailija Arno Kotron kirjoittamasta Uhreja ja uhrimieltä –artikkelista Tahdon asia -kirjassa (Like, 2006).

Kuka pelkää mustaa miestä?

Yhteishaku alkoi viime viikon maanantaina, 4. maaliskuuta. Siksi ajattelinkin käsitellä hieman opiskelujen ja armeijan yhteensovittamista. Kuinka ne saataisiin toimimaan yhteen paremmin? Etenkin, kuinka me varusmiehet päästäisiin nopeammin kiinni opiskeluelämään.

Suomessa on jauhettu viimeiset kaksikymmentä vuotta työurien pituuksista: nuoret pitäisi saada nopeammin työelämään ja vastaavasti iäkkäät pysymään työelämässä entistä pidempään. Suurempia keinoja ei valtiovalta ole löytänyt tai pikemmin ole ollut rohkea toteuttamaan. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana olemme nähneet puhtaita porvarihallituksia, punamultaa ja sinipunahallituksia. Eläkeikää ei ole silti nostettu ja työurat eivät ole pidentyneet, vaikka hallituskokoonpanot ovat muuttuneet.

Tälläkin hetkellä näyttää siltä, että eläkeiännosto ei toteudu. Myöskään työhyvinvoinnin ja tätä kautta työurien pituuden parantamiseen olevat keinot ovat jääneet vajaiksi. Työuralle nopeampaan siirtymiseenkin on etsitty keinoja useita. On ehdotettu opintotuen leikkaamista, lukukausimaksuja ja kaikenlaista keppiä ja porkkanaa. Hyviä ja huonoja ehdotuksia on useita. Ensi viikolla hallitus istuu kehysriihessä ja hakee ratkaisuja jälleen lähes samoihin asioihin kuin aina ennen. Löytyykö niitä? Keskusteluissa hallitukset eivät ole kuitenkaan puuttuneet - tai edes nostaneet asialistalle - yleiseen asevelvollisuuteen ja uskaltaneet sovittaa sitä yhteen työuriemme kanssa. Voisimme kehittää maanpuolustusta ja työuria niiden alkupuolelta käsikädessä.

Miten?

Ensimmäinen keino on nykyisen laajan kevään yhteishaun sijasta tehdä kaksi kertaa vuodessa laaja yhteishaku. Käytännössä siis myös syksyin korkeakouluihin ja muihin jatko-opiskelupaikkoihin olisi yhtä laaja mahdollisuus hakea kuin keväisin. Tällä hetkellä syksyn yhteishaku on erittäin suppea. Tämä tarkoittaa sitä, että pääosalla opiskelijoista on mahdollisuus kerran vuodessa hakea jatkokoulutuspaikkaa korkeakouluun ja muihin jatko-opintoihin. Jokainen ymmärtää, että korkeakouluun ei ole helppo päästä - moni joutuu yrittämään monta kertaa läpipääsyä. Ja kun läpi pääsee, nuorelle voi selvitä, ettei ala olekaan se omin tai sillä ei työllistykään tulevaisuudessa. Täytyy aloittaa uusi hakuprosessi. Tähän osasyynä on myös erittäin huono opinto-ohjaus maamme peruskouluissa ja lukioissa: opinto-ohjaajia on liian vähän ja heistä kaikki eivät ole ammattitaitoisia. Opinto-ohjaus on liian aliarvostettua tällä hetkellä peruskouluissa ja toisen asteen koulutuksissa. Tuntimääriä tulisi lisätä ja henkilökohtaista ohjausta.

Jos vuodessa olisi kaksi kertaa laaja-alainen yhteishaku, korkeakouluun pääsisi nopeammin ja tätä kautta itse työelämäänkin. Se antaisi myös armeijassa oleville varusmiehille paremmat mahdollisuudet päästä jatko-opiskeluihin, jos he eivät ennen armeijaa ole opiskelupaikkaa onnistuneet hankkimaan. Tietysti kaksi yhteishakua merkitsisi korkeakouluille entistä enemmän työtä ja rahanmenoa, kun vuodessa kaksi kertaa aloittaisivat uudet opiskelijat jatkokoulutuksen.

Yksi hyvä lisä armeijan palveluihin olisi myös opinto-ohjaajien palkkaaminen Puolustusvoimiin. Tällä hetkellä käytännössä sosiaalikuraattorin kanssa voi keskustella jatkosuunnitelmistaan. Monessa varuskunnassa kuraattoria näkyy kuitenkin vain harvoin, sillä kuraattori työskentelee useassa varuskunnassa samaan aikaan. Hektinen palvelus ei anna myöskään aikaa istuutua rauhassa kuraattorin kanssa ja pohtia tulevaisuutta. Mitä jos Puolustusvoimat palkkaisi jokaiseen varuskuntaan päätoimisen opinto-ohjaajan auttamaan varusmiehiä löytämään alansa, hakea koulutuspaikkaa ja suunnitella armeijan jälkeistä elämää? Lisäksi opinto-ohjaajien kanssa tavattaisiin säännöllisesti tai tapaamismahdollisuus järjestettäisiin säännöllisesti. Se olisi pieni menoerä siihen nähden, jos varusmies joutuu työttömäksi armeijan jälkeen ja hänellä ei ole opiskelupaikkaa; sen sijaan, että hän olisi valmis siirtymään suoraan opiskelemaan tai hänellä olisi ainakin selkeä visio tulevaisuudesta.

Selkeästi rajumpi muutos olisi muuttaa korkeakoulujen lukuvuosien alkamista ja sovittaa ne yhteen varusmiespalveluksen keston mukaan. Tällä hetkellä heinäkuussa palveluksensa aloittavat ja siitä vuoden palvelevilla varusmiehillä on optimaalinen siirtyminen opiskeluelämään, jos vain opiskelupaikka on taskussa. Varusmies kotiutuu 12 kuukauden palveluksesta kesäkuun lopussa, laskettu uusilla palveluspäivämäärillä, ja voi näin aloittaa opiskelut elokuussa.

Sen sijaan, jos varusmies palvelee kuusi kuukautta - eli hän kotiutuu joulukuun lopussa -, hän joutuu odottamaan puoli vuotta opiskelujen alkua. Jos esimerkiksi vuosittain alkaisi korkeakouluissa kaksi kertaa uusi opintolinja, esimerkiksi elokuussa ja tammikuussa, tämä varusmies pystyisi siirtymään opiskeluihin nykyisen puolen vuoden sijasta vain muutaman viikon siirtymisajalla.

Heinäkuusta lähtien yhdeksän kuukauden palvelusta suorittavilla tilanne on monimutkikkaampi. Heille käytännössä ainoa mahdollisuus on odottaa elokuuta, kun he kotiutuvat maaliskuussa. Sen sijaan tammikuussa palveluksensa aloittavat ja yhdeksän kuukautta palvelevilla lukuvuoden alkamisen siirto nykyisestä elokuusta lokakuun loppuun mahdollistaisi opiskeluelämään siirtymisen sutjakkaasti ilman tilannetta, että varusmies joutuisi odottamaan lähes vuoden opiskelujaan vain sen vuoksi, että varusmiespalvelus loppui muutama viikko jälkeen opiskelujen alkamisen.

Täten kaikki varusmiehet, joilla on taskussa opiskelupaikka - lukuun ottamatta heinäkuusta yhdeksän kuukautta palvelevia - olisi mahdollisuus siirtyä nopeasti opiskeluelämään ilman kuukausien tai jopa lähes vuoden odottamista. Näin he valmistautuisivatkin työelämään nopeammin.

Toki tammikuussa palvelukseen astuvien yhdeksän kuukauden varusmiesten siirtymistä opiskeluelämään helpottaisi, jos palveluspäiviä vähennettäisiin edelleen, jolloin muutama viikko kurottaisiin kiinni. Tällöin ei tarvitsisi siirtää syksyn lukuvuoden alkamista elokuusta lokakuuhun. Näyttää kuitenkin siltä, että palveluspäivien vähentäminen ei ole mahdollista. Ainakin Puolustusvoimat on tätä mieltä, sillä koulutusta ei ehditä suorittaa lyhyemmässä ajassa.

Keinoja on toki myös muita. Esimerkiksi voimaan astui hiljattain laki, joka antaa lisäpisteitä peruskoulun jälkeen ensimmäistä jatkokoulutuspaikkaa hakevalle kuin jo kertaalleen jatkokouluttautuneelle. Varusmiehille voisi antaa muutaman lisäpisteen haussa. En ole varma, onko tällä hetkellä ainakin jollain tavoin saatavissakin pisteitä. Jos ei ole, niin ne pitäisi ottaa käyttöön ja jos on, niin pisteiden pitäisi auttaa aivan aikuisten oikeasti ja olla vain turhaa hölynpölyä haussa. Tuskin se epäreiluakaan olisi: sehän on epäreilua, että yksilö ei voi valmistua niin kuin haluaa pääsykokeisiin vaan joutuu valtion toimesta vuoden tehdä lähes palkatonta työtä, jopa velkaantua, ja odottamaan opiskeluihin siirtyä pahimmillaan monia vuosia.

Eri asia on, ollaanko näitä ehdotuksia valmiita toteuttamaan. Tällä hetkellä kylmä fakta on kuitenkin se, että varusmiespalvelus sotkee pahasti monen nuoren elämän ehkä sen tärkeimmässä ja haavoittuvaimmassa kohdassa. Miehillä opiskeluihin siirtyminen vie selkeästi kauemmin kuin naisilla, usein kaksi vuotta - tai enemmän - myöhemmin varusmiehet aloittavat jatko-opintonsa kuin naiset. Tähän olisi saatava muutos. Tasa-arvoa tämäkin on. Odotan ja toivon, että seuraavassa hallitusohjelmassa vaihtoehtoja olisi pohdittu. Muuten joutuu jälleen kysymään: kuka pelkää mustaa miestä? Kuka siis pelkää tehdä päätöksiä ja think outside the box.

If you only have a hammer, you tend to see every problem as a nail.

"Not because they are easy, but because they are hard."

Excellence is not a skill. It is an attitude.

Teoriasta siirryttiin itse käytäntöön kuluneen viikon aikana Lahdessa, siirryimme luokkahuoneista "taistelukentille". Viikon aikana pääosa ajastamme kului pihalla kevyessä pakkasessa, tosin aamulenkeillä pakkanen taisi paukkua siellä kahdenkymmenen paremmalla puolella. Missä on se kaivattu kevät?

Aamut lähtivät liikkeelle niin rakkailla aamulenkeillä ja jumpalla, jotka olivat yllättävän raskaita - ainakin yhtenä aamuna ryömittiin oikein kunnolla lumihangessa unisilla silmillä. Aamupäivät kulutimme sisällä tekemässä erilaisia sidoksia: selkään, käsiin, jalkoihin, kaulaan ja päähän. Lisäksi harjoittelimme lastoittamaan ja eilen perjantaina nesteytyksen eli tiputuksen . Ja kaikenlaista muuta tärkeää, joilla pitäisi pystyä pelastamaan toverit taistelukentältä. 

Ehkä kuitenkin pääasia oli itse käytäntö. Kun viime viikko oli toistettu kerta toisensa jälkeen cABC-periaatetta, niin nyt pääsimme sitten tekemään sitä käytännössä taistelukentällä eikä vain sisätiloissa lämpimässä. Jos joku ei tiennyt, niin cABC on toimintatapa, jolla taistelukentällä annetaan ensiapua sekä tulimeren alla että myös lääkintämiehen pelastuspisteellä. Pieni "c" eli critical bleeding -vaiheessa taisteluparin verenvuoto tyrehdytetään kiristyssiteellä tai muuten, mitä ikinä keksiikään. Iso "A" eli airways -vaiheessa potilaan ilmatiet avataan. Iso "B" -vaiheessa katsotaan, tunnustellaan ja kuunnellaan hengittääkö haavoittunut. Iso "C" -vaiheessa tutkitaan vielä tarkemmin haavoittunut, käännetään hänet kylkiasentoon, käydään jokainen paikka tarkasti läpi, asetetaan nieluputki tai nenänieluputki, tyrehdytetään muut verenvuodot, kiristyssiteen pitävyys tarkistetaan ja laitetaan potilas kylkiasentoon. Tämän jälkeen toistetaan cABC vielä kerran läpi ja varmistetaan potilaan lämpimänä pito huovilla tai muulla vastaavalla. Näin suurpiirteisesti kerrottuna siis cABC.

Lääkintämiehen täytyy ymmärtää, mitä tehdään etulinjassa taistelukentällä. Miten taistelupari auttaa toista, miten taistelupari auttaa itseään, miten taistelupari suojautuu ja taistelee etulinjassa. Lääkintämiehen täytyy ymmärtää tämä ensin ennen kuin hän voi ymmärtää oman roolinsa taistelussa. Niinpä vedimme joukkueen puolustustaistelua, jossa taistelijoita haavoittui ja joita autoimme; etenimme tiedustelijoina, jossa haavoituimme itse ja jouduimme auttamaan itse itseämme omalla neuvokkuudellamme eli käytännössä ryömiä turvaan ja vääntää kiristysside tyrehdyttämään kuolettavan verenvuodon. Tämä tietenkin maassa maaten eikä pystyyn nousemalla ja siinä härväämällä.

Ehkä tärkeimmät ja kovimmat suoritukset viikon aikana tehtiin evakuoinnissa. Evakuointitapoja on monia: asentoja riittää, mutta joko raahataan tai kannetaan haavoittunutta. Punttisalille ei illalla tarvitse mennä, kun kantelee taistelutovereita useita satoja metrejä päivän aikana. Hiki virtasi ja varmasti myös voimasanat. Evakuointiharjoittelut päättyivät vielä joukkueiden väliseen evakuointikilpailuun. Lopputuloksesta ei sen enempää... Itse kuitenkin evakuoinnista pidin hieman: ainakin vielä. Tosin paarimarssilla voi pitämisen heittää jo siihen kuuluisan kankkulan kaivoon. Ilokseni huomasin, että kyllä Pohjanmaan häjyt ovat pirun kovia evakuointijätkiä. Ja seuraavana päivänä ja tänäänkin edelleen paikat ovat kipeät siitä evakuoinnista. Ei ole helppoa.

Ensi viikon vietämme leirillä. Ja totta kai se ottaa kaikkia taistelijoita päähän, ainakin minua. Tosin opettelemme niitä taitoja, joita aivan oikeasti tarvitaan tositilanteessa. Tärkeintä on toimintakyvyn ylläpito: miten pysymme lämpiminä, miten syömme oikein jaksaaksemme ja miten pidämme huolta toisistamme. Nämä olisi lääkintämiehen osattava, sillä hänen pitää osata tarvittaessa myös näyttää omalle joukkueelleen, kuinka pidetään taistelykyky yllä ja kuinka taistelukyvyn menettänyttä taistelijaa opastetaan hankkimaan se takaisin. Ehkä leirin hirvittävin hetki on tehdä laavu, jossa pitäisi nukkua. Se toivottavasti pitää pahimmat paukkupakkaset loitolla yöllä ja jos ei pidä, niin sitten hajotaan ainakin tuhat kertaa. Ja toivottavasti se kestää... Eräjormiksi tässä pitää muuttua viikon ajaksi. Lopuksi voisi nostaa esiin Yhdysvaltain entisen presidentin John F. Kennedyn kuuluisan lausahduksen Apollo-ohjelman puheessa. Tiivistettynä: "Emme tee näitä ja muita asioita, koska ne ovat helppoja, vaan koska ne ovat vaikeita."

Only the dead have seen the end of the war

Kaveria ei jätetä.

Nykyinen kuvamme lääkintämiehestä on enemmän tai vähemmän kuva laiskasta, gonahtaneesta sotilaasta kasarmilla. "Eiväthän ne mitään tee, istuvat ja pelaavat pleikkaria veksissä", moni sanoo. Niin varmaan pitkälti varusmiespalvelustaan suorittavat lääkintämiehet tekevätkin, ellei heitä sijoiteta toimimaan jatkuvasti jonkin joukkueen mukana varuskunnassa. Kysymys siitä, miksi lääkintämies istuu vain veksissä suorittamassa palvelustaan, on isojen herrojen ratkaistavana. Eri asia on, haluavatko itse lääkintämiehet tetsata joukkueiden mukana. Ei varmasti moni - tuskin kukaan. Millainen rooli lääkintämiehellä on sitten sodan aikana, ja miksi on elintärkeää, että lääkintämiehenä on osaava kaveri niin sota kuin myös rauhan aikana varusmiespalveluksessa?

Kerrottaneen alkuun, että lääkintämies sijoitetaan usein jonkun joukkueen mukaan. Jääkärijoukkueen vahvuus on 42 sotilasta, joista yksi on lääkintämies. Sota-aikana tämä lääkintämies on joukkueen taistelukyvyn tärkein ylläpitäjä. Häneen tulisi pystyä luottamaan. Hänen pitäisi pystyä hoitamaan haavoittuneet - pelastaa heidät kuolemalta. Usein hänellä on kymmeniä sekunteja aikaa tehdä ratkaisevia siirtoja. Lääkintämiehellä pitääkin olla aropupun jalat; hän on hyökkäysvaiheessa yksi kaivatuimmista taistelutovereista. Ennen kaikkea lääkintämies joutuu pahimmillaan tekemään päätöksen siitä, antaako hän kuolemantuomion taistelutoverille, jos hän tietää taistelijan mahdollisuudet selviytyä äärimmäisen pieniksi ja vieressä oleva toinen kaveri vuotaa kuiviin samalla, mutta on pelastettavissa. Triage, potilaiden lajittelu, saa kestää enintään kaksikymmentä sekuntia. Siinä on päätettävä, ketä autetaan ensimmäiseksi ja ketä myöhemmin sekä kenet jätetään kuolemaan toivottomana tapauksena. Haavoittuneet jaotellaan neljään eri luokkaan: ensimmäistä on autettava heti, toinen joutuu odottamaan, kolmas on lievästi haavoittunut, neljäs on menetetty tapaus.

On laskettu, että hyökkäystaistelussa yhtä kuollutta kohden haavoittuu aina noin seitsemän-kahdeksan taistelijaa. Tämä tarkoittaa sitä, että tulimeren alla lääkintämiehen pitäisi pystyä huolehtimaan haavoittuneiden ensiapu ja pitää heidät täten hengissä - ja evakuoida heidät tarvittaessa. Aropupun jalkoja tarvitaan. Jokainen ymmärtää, että tehtävä ei ole helpoimmasta päästä. Vielä kun tähän lisätään, että aika pelastaa haavoittunut kaveri on minimaalinen. Valtimo vuotaa minuutissa verta litran verran, laskimo puoli litraa. Jos molemmat ovat auki, verenvuoto on hyvin merkittävä. Ihmisessä on verta noin viisi litraa. Viidesosankin menetys on hyvin kohtalokasta.

Näin siis sodan aikana lääkintämiehen tehtävä. Ennen kaikkea täytyy muistaa, että sodan aikana lääkintämies ei ole enää missään veksissä päivystelemässä, vaan aivan oikeasti joukkueen mukana ryömimässä kohti tulimerta ja evakuoimassa miehiä: ei vain yhtä, ei vain kahta, vaan useita. Lääkintämiehen täytyy olla sekä henkisesti että fyysisesti huippukunnossa. Ei ole helppoa päättää, kenelle taistelukavereistaan joutuu antamaan tappotuomion sen vuoksi, että voi pelastaa toisen. Ei ole helppoa nähdä kuollutta kaveria toisensa jälkeen. Ei ole helppo työskennellä jatkuvan paineen alla, vain sekunteja aikaa saada taistelija pelastettua. Ja lopuksi, ei ole helppoa evakuoida miestä kerta toisensa jälkeen satoja metrejä vaikeissa olosuhteissa. Henkiset ja fyysiset ominaisuudet ovat kaiken a ja o. Toki näin on myös muillakin sotilailla - yhtään aliarvioimatta ketään. Sodan kauhut ovat kaikille yhtäläiset.

Perussotilas ei useinkaan pääse johtamaan tai kouluttamaan - ei koskaan. Lääkintämies on perussotilaista ainut, joka johtaa ja kouluttaa oman joukkueensa juuri lääkinnällisiin toimiin jo rauhan aikana. Ja jos tätä ei tapahdu, moni kuolisi rintamalle, jos taistelupari ei osaisi ensiapua. Ennen kaikkea taistelijapari on se, joka aloittaa ensiavun antamisen. Tämän vuoksi kannattaa suhtautua enemmän kuin vakavasti siihen, että oppii ne muutamat ensiaputaidot, joilla voidaan pelastaa kaverin tai itsensä. Suurin irvikuva on se, että taistelijapari kuolisi siihen, ettei itse osaa muutamaa perusasiaa ensiavusta. Lääkintämiehen on pidettävä huolta, että jokainen varmasti joukkueesta osaa perustaidot; eli lämäri kouluttaa joukkueensa. Hän kouluttaa myös ryhmänjohtajat ja joukkueenjohtajan - olivat he sitten kuinka korkeita arvossaan tahansa. Sotatilanteessa koulutusta on enää vaikea tehdä, rauhan aikana on opetettava asiat taistelijoille.

Lääkintämiehen tehtävänsä on oman itsensä lisäksi pitää huolta muista; tarvittaessa sanoa joukkueen- tai ryhmänjohtajalle vastaan, jos hän vetää sotilaansa piippuun - sekä rauhan että sodan aikana. Yksi tärkeimmistä tehtävistä on myös molempien ajanjaksojen - rauhan ajan ja sota-ajan - aikana opettaa kenttähygienian perusteet joukkueelle: minne perustetaan "huussi", miten se tehdään, miten pidetään hygienia kunnossa. Tuskin kukaan haluaa olla vatsataudissa.

Ja kaikkea muuta, mitä en muista mainita. Nämä asiat ovat jääneet mieleeni kurssilta. Vaikka tämä kirjoitus on lääkintämiehen "ylistystä", niin se ei tarkoita sitä, ettei muiden sotilaiden rooli olisi yhtä merkittävä. Tuskin mihinkään rooliin koulutetaan turhan takia, kaikilla on merkitystä - jopa armeijassa. Ainakin toivon niin...

Only the dead have seen the end of the war.
- George Santayana

Ohessa Ruotuväki-lehden hyvä juttu lääkintämiesten loppusodasta: tästä juttuun.

Sisällissodan juurilla

"Me pyysimme joukko-osastoja lähettämään tänne heidän kovakuntoisimmat, tervepäisimmät kaverit, jotka sodan aikana pelastavat rintamalla miehiä kaveria ei jätetä -periaatteella." Näillä sanoilla lähti viikko Lahdessa käyntiin. Lääkintämieskurssi Hennalan varuskunnassa - paikka, jonne sisällissodassa tuotiin punaiset vangit vankileirille - oli ainakin itselleni aikamoinen kulttuurishokki verrattuna Kauhavaan sekä positiivisesti että negatiivisesti. Pyhitänkin kirjoituksen varuskuntien eroille ja hieman valottaen lääkintämiehen tehtävää sodan aikana. Miksi lääkintämies on niin tärkeä, ja miksi lääkintämiehillä on niin huono kuva rauhan aikana varuskunnissamme? Ja kirjoitusta lukiessa kannattaa muistaa, että vertaan lääkintäkurssin kokemuksiani Kauhavaan, muiden yksikköjen toiminnasta en tiedä ja kirjoita. Eli kun käytän sanaa Lahti, se tarkoittaa omaa kurssiani.

Opin Kauhavalla kuriin - äärettömän kovaan -, joka on varmasti yksi Suomen kovimmista. Viikon jälkeen Lahdessa, siis lääkintämieskurssilla, en ole kuullut kenenkään huutavan edes kolmasosan verran niin kovaa kuin omien Kauhavan alikersanttieni huutaminen. En ole kertaakaan juossut portaita uudestaan, kun joku on perseillyt, en ole katsonut kolmeen tonniin useita minuutteja ja hionnut siinä samalla. En ole hionut pinkkaani yli viittätoista minuuttia, pinkkaani ei ole räjäytetty kertaakaan; ennen kaikkea olen kokenut, että Kauhavalta tulleet lämärikokelaat ovat aika perhanan särmää porukkaa Lahdessa. Ja Lahden särmällä toiminnalla olisimme Kauhavalla jäpistelleet aika perhanan paljon, hirveätä perseilyä koko päivä olisi Kauhavalla huudettu.

Mutta kulttuurishokki se (Lahti) oli; kaipaan jo paluuta Kauhavalle kuin alokas ylennystä sotamieheksi. Lahdessa aloitamme jokaisen aamumme tietenkin punkan tekemisellä. Herätys ja kymmenen minuuttia aikaa tehdä se valmiiksi. Jos ei ehdi tai se ei ole hyvä, haemme vauhtia iltavahvuuslaskennan asusteesta: pikkumustat (shortsit) jalkaan, släpärit jalkaan ja poolo paita päälle. Tietenkin täydellinen palveluspuku pois ottaen tätä ennen. Ja sitten vielä räjäytämme punkkamme ja teemme siitä iltapunkan. Ja sitten yritetään uudestaan. Mitä teimme Kauhavalla? Juoksimme rappusia muutaman kerran paskan punkan takia tai sitten muun hemuloinnin vuoksi.

Ehkä hauskinta Lahdessa on se, että saamme särmätä varusteitamme: eli kiristää takkia niin, ettemme näytä aivan hemuleilta (siis takki ei ole enää kuin löysä viitta). Kauhavalla emme tätä saaneet tehdä; Lahdessa saimme palautetta heti, että `mitä ihmeen muumeja te olette tuollaisilla takeilla`. Ei muuta kuin särmäystä pystyyn. Ja saamme käyttää talvitakkia, kun menemme syömään; ei siis kesäpalvelustakkia (M05), kuten Kauhavalla teemme. Ei tule muuten kylmä enää - ainakaan niin pahasti. Syömään menemme muodossa kuin Kauhavalla. Tosin Lahdessa lähdemme muodossa myös pois. Se on perseestä, ainakin kun on tottunut Kauhavan tapaan. 

Ehkä suurin ongelma, ainakin minulla, on kuitenkin vähäinen vapaa-aika Lahdessa. Vapaamme alkavat vasta kuuden jälkeen, kun Kauhavalla saimme vapaalle lähteä jo hieman klo 17.00 jälkeen. Ja joka kerran teemme tupa-, kaappi-, ja siisteystarkistuksen. Ei muuta kuin kaappi kuntoon, eli teksi kuntoon ennen vapaita. Kauhavalla "pelkkä" sipa (siisteystarkistus) riitti vapaille pääsemiseen.

Illalla tehtävä pinkka on Lahdessa aikamoinen taideteos: sitä ei tartte särmätä. Pääosa joukkueestamme, varmaan koko kurssista, ei ole koskaan tehnyt pinkkaa ennen Lahtea. Ja kaksi joukkuetta kurssin neljästä joukkueesta ei tee sitä ollenkaan. WTF? Kauhavalla pinkkaa hiottiin kymmeneen asti - eli hiljaisuuteen asti - pahimmillaan ja jos värit eivät kohdanneet tai jossakin kiersi hieman, niin ei muuta kuin painekäsikranaatti peliin hajottamaan pinkka. Lahdessa riittää, että pinkka on tehty.

Kauhavalla totuin jäpittämiseen eli seisottiin asennossa muodossa välillä minuuteista puoleen tuntiin sen takia, että joku oli perseillyt tai muuten vain. Lahdessa esimerkiksi iltavahvarissa jäpittäminen on minimissä; kun on todettu kaikkien miesten olevan paikalla, otetaan rennommin ja käydään päivää läpi. Lonkkalepo on siis enemmän kuin sallittu: sitä jopa vaaditaan, itsellä on tahtonut jäädä lepotila päälle järjestänsä. Lonkkalepo ei vain luonnistu.

Tässä muutamia asioita, joita tulee mieleen eroina Lahden ja Kauhavan välillä. Muitakin toki on, mutta ennen kaikkea Kauhavalla asiat ovat mielestäni jokseenkin paremmin, vaikka kuri on kovempi. Ja tilat Lahdessa on kerrassaan perseestä. Sängyn mitta on 60cmx190cm. Se tuottaa ainakin henkilökohtaisesti parimetriselle jätkälle, eli minulle, ongelmia. Etenkin kun sängyn päässä on metallitanko, joka ikävästi estää jalkojen viemisen suoraksi sängyn päädystä ylitse. Jos Kauhavalla ajattelin, että on tämä tukikohtakomppania surkea paikka tilojen osalta, niin nyt se tuntuu hotellilta.

Ja totta kai pitää nostaa esille hiusmuoti. Missä ovat kaljut miehet Lahdessa? Kauhavalla tukkamuoti on tiukka, mutta tuleppas Lahteen. Sitä ollaan niin kuin siviilissä parhaimmillaan. Onneksi nyt ei ihan tsekkitukkaa löydy, mutta läheltä liippaa. Itse en ainakaan aio hiuksiani nyt leikata, sillä Kauhavan jäljiltä ne ovat millin mittaiset.

Ja yksi asia vielä, jonka haluan nostaa esiin. On äärimmäisen kummallista, että kun sunnuntaina illalla saavuimme kasarmille komennukselle, meitä varten ei oltu tuotu peittoja ja muita nukkumiseen tarvittavia oleellisia välineitä. Ensimmäinen yö nukuttiin ilman mitään tyhjällä patjalla. Miten se voi olla mahdollista, kun Lahdessa on tiedetty viikkoja, että tuolloin tulee uudet kurssilaiset? Ei olisi paljon vaatinut hommata nukkusmisvälineitä. Ja tämä on kuuleman mukaan ollut jo edellisilläkin Lahden saapumiserillä ongelmana. Miksi ongelma ei ole korjattu? Toki kyllä yksi yö menee karvalakki päässä, takki "peittona" ja M05-varustus päällä. Mutta kysyn silti, että miksi asiaa ei korjata.

Koska kirjoituksesta näyttää tulevan jälleen niin pitkä, niin palaan lääkintämiehen toimenkuvaan tarkemmin myöhemmin. Varmaan huomisen tai ylihuomisen kirjoituksessa. Siihen asti, lepo vaan.

Ja vielä loppuun, täytyy muistaa, että toki yksiköiden välillä on eroja varuskuntien sisällä. Lahdesta varmasti on eri kuritasoja eri yksiköissä. Eli toisin sanoen, muualla voi olla tiukempaa selkeästi.

PS. Niin kauan, kun Lahdessa kurssi pysyy ilman suurempaa perseilyä kasassa, eli kun asioita tehdään ne tehdään kunnolla, on hyvä, että aikaa ei kuluteta turhaan jäpittämiseen. Tärkeintähän on oppia neljässä viikossa taidot sodassa, joilla pelastetaan henkiä tulitaistelussa.

Asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat.

Mitä voisimme oppia Ruotsilta?

Viikko takana jälleen armeijassa. Tänään 200 tj-aamua jäljellä ja syntymäpäivä. Kulunut viikko oli äärimmäisen helppo: käytännössä me lääkintämiehet emme tehneet yhtään mitään, siis yhtään mitään. Se antoikin aikaa päästä sisään taas tähän yhteiskunnan asioihin. Ja kyllä tuntuu moni asia olevan poissa raiteiltaan, kun lukee lehtien palstoja. Nyt tarvitaan rohkeita ratkaisuja, mutta näyttää siltä, että maamme hallitus ja työmarkkinajärjestöt eivät niihin pysty. Kolme viikkoa on armonaikaa kääntää Suomen kelkka. Sitä kovempia, kipeämpiä, päätöksiä joudutaan tehdä, mitä kauemmin niiden tekemiseen menee. Vinkkini päättäjille: "Joskus elämässä tarvitaan vain 20 sekuntia rohkeutta saavuttaakseen jotain hyvää." Ja asiaan...

Länsinaapurimme tuntuu osaavan kaiken paremmin kuin me suomalaiset. Luemme jatkuvasti uutisista, kuinka Ruotsista pitäisi ottaa mallia: maan työmarkkinajärjestelmä toimii, talous ja vienti vetävät ja urheilussakin maa pyyhkii Suomella järjestänsä lattiaa. Ennen kaikkea Ruotsi on ollut vuosikymmeniä Suomelle ja koko läntiselle maailmalla esimerkki aikansa modernimmasta valtiosta. Pitäisikö meidän ottaa mallia Ruotsista myös puolustuspoliittisissa ratkaisuissa?

Jos joku ei vielä tiennyt, niin Ruotsi lakkautti yleisen asevelvollisuuden vuonna 2010. Päätöksen ammattiarmeijaan siirtymisestä vuoteen 2014 mennessä teki Ruotsin "eduskunta" eli valtiopäivät. Äänestys oli äärimmäisen tiukka: ammattiarmeijan puolesta äänesti 153 edustajaa, päätöstä vastusti 150 edustajaa.

Suurta muutosta maan järjestelmässä ei kuitenkaan tapahtunut - ainakaan armeijan vahvuuden osalta. Ruotsin yleinen asevelvollisuus oli pitkälti pelkkä kulissa jo ennen valtiopäivien päätöstä. Suomessa yleisen asevelvollisuuden nojalla "kansalaisvelvollisuutensa" suorittaa vuosittain noin 27 000 varusmiestä, kun Ruotsissa - jossa ikäluokan suuruus on vuosittain noin 55 000 - varusmiespalveluksen sen suoritti vain noin 5000 miestä ja naista ennen päätöstä ammattiarmeijaan siirtymisestä. Se on vain noin 12 prosenttia ikäluokasta. Länsinaapurissamme tuolloin ainoa kaikkia koskeva kansalaisvelvollisuus oli vastata kyselylomakkeeseen, joka tuli kaikille täysi-ikäisille pojille. Sen pohjalta ikäluokasta alle puolet päätyi kutsuntoihin ja noin päälle 10 prosenttia varusmiespalvelukseen. Täten naapurimaamme puolustuspoliittiset ratkaisut ovat olleet jo vuosia erilaiset kuin meillä sotilasvahvuutta silmällä pitäen.

"1970-luvulla maassa tehtiin arvio, että Neuvostoliitto vyöryisi 48 tunnissa Suomen ylitse, jos se niin haluaisi. 1990-luvulla arvio nostettiin 72 tuntiin."

Se on myös ymmärrettävää: Suomihan on turvannut lähes sata vuotta Ruotsin itärajan. Ruotsikin on tähän luottanut entistä enemmän nykyisin kuin esimerkiksi kylmän sodan aikana: 1970-luvulla maassa tehtiin arvio, että Neuvostoliitto vyöryisi 48 tunnissa Suomen ylitse, jos se niin haluaisi. 1990-luvulla arvio nostettiin 72 tuntiin.

Tällä hetkellä Ruotsi, kuten myös Norja ja Tanska, keskittyy selkeästi kansainväliseen kriisinhallintaan. Maan turvallisuusriskit ovat äärimmäiset pienet - selvästi pienemmät kuin Suomen. Jokainen voi miettiä, kuinka epätodennäköistä on, että Ruotsi ajautuisi sotaan omalla maaperällään, jos se Suomenkin kohdalla on epätodennäköistä. Ja eihän länsinaapuri ole osallistunut sotiin yli kahteen sataan vuoteen: vimeinen sen sota (Suomen sota) päättyi vuonna 1809 tappiollisesti Venäjää vastaan. Tuolloin itäinen osa maasta menetettiin osaksi Venäjää. Tänään tunnemme tuon palan valtiona nimeltä Suomi.

Miten Ruotsin ja Suomen armeijat eroavat nykyisin toisistaan, ja kumman pitäisi ottaa oppia toiselta? Ensinnäkin suurin ero tapahtuu järjestelmässä: Suomi pitää kiinni edelleen kynsin ja hampain yleisestä asevelvollisuudesta ja Ruotsi keskittyy selkeästi kansainvälisyyteen. Toiseksi, Ruotsin armeijan sodan ajan vahvuus on vain 50 000 miestä - Suomen se on tulevaisuudessa 230 000 miestä. Onkin todettu, että Ruotsi on pieni, nopea ja ketterä ja Suomi suuri, kömpelö ja kestävä.

Mitä eroa näillä armeijoilla on siis muuta kuin vain hauskat nimitykset? Ruotsin ketteryys tekee siitä paremman etenkin sodan alussa. Suurin osa sen ammattiarmeijasta on koko ajan valmiudessa, kun taas Suomen massa-armeijan käynnistäminen vaatii vähintään kahdesta kolmeen viikkoa aikaa. Nykyajan sodassa se voi olla jo myöhäistä. "Sodan alku on ratkaiseva", totesi Maanpuolustuskorkeakoulun tohtori Stefan Forss tammikuun 17. päivä Helsingin Sanomissa. "On toimittava häikäilettömästi ja tehokkaasti. Parasta on tyrmäys jo heti ensimmäisessä erässä."

"On epäselvää, pystyisikö armeija puolustamaan Arlandan lentokenttää niin kauan, että CNN:n kameraryhmä ehtii laskeutua ja hallitus paeta."

Tosin, vaikka Ruotsin armeija saadaan näyttämään tässä valossa ruusuisammalta kuin Suomen, ei maalla ole aihetta juhlaan: Ruotsin alueellinen puolustuskyky on selvästi huonompi kuin Suomen johtuen juuri armeijan koosta. Ruotsi on tosin jo luopunut ajatuksesta puolustaa koko maata - toisin kuin Suomi. Ruotsalainen kansanedustaja, Ruotsin entinen Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian yliopettaja Stellan Bojerud kirjoitti tammikuussa blogissaan Ruotsin puolustuskyvystä seuraavasti: "On epäselvää, pystyisikö armeija puolustamaan Arlandan lentokenttää niin kauan, että CNN:n kameraryhmä ehtii laskeutua ja hallitus paeta."

Samantyylisiä lausuntoja on sadellut myös muita länsinaapurissa - ja myös Suomessa. Esimerkiksi Ruotsin puolustusvoimien komentajan Göran Göranssonin ja Suomen Maanpuolustuskorkeakoulun Venäjän turvallisuuspolitiikan emeritusprofessori Alpo Juntusen lausunnot. Heidän sanoman voisi tiivistää yhteen lauseeseen: molempien maiden puolustuskestävyys tosipaikan tullen on minimaalisen pieni, muutamista tunneista viikkoon, ilman muiden valtioiden sotilaallista tukea. Tämä ei anna kovinkaan ruusuista kuvaa turvallisuudestamme. Tosin oliko se ruusuinen ennen talvisotaakaan? saattaa joku näsäviisastelija kysyä.

"Viikon taistelukyky maahyökkäyksessä on eurooppalaisesti melko lähellä keskikokoisen ja monen pienen maan puolustuskykyä."

Aihetta suurempaan synkistelyyn meillä ei taida kuitenkaan olla: Maanpuolustuskorkeakoulun erikoistutkija Tommi Koivusalon mukaan viikon taistelukyky maahyökkäyksessä on eurooppalaisesti melko lähellä keskikokoisen ja monen pienen maan puolustuskykyä (HS 4.1.2013).

Myös Suomen ja Ruotsin yhteisestä puolustusliitosta on virinnyt keskustelua viime aikoina. Ainakin yksi asia puoltaa sitä: armeijat tukisivat toisiaan. Sotilaallisen konfliktin alussa nopean valmiuden joukot tulisivat Ruotsista, ja Suomi toisi ison massa-armeijansa mukaan vasta tulenavauksen jälkeen. Molempien heikkoudet - mutkat suoriksi -esityksellä - korjautuisivat näin osittain. Suomen kansa ei kuitenkaan tätä kannata: HS:n (to 14.2.2013) julkaiseman gallupin mukaan puolustusliittoa Ruotsin kanssa vastustaa 61 prosenttia kansasta. Esimerkiksi Nato-jäsenyyttä samassa kyselyssä vastusti 64 prosenttia. Molemmat ovat siis aikamoisia mörköjä vielä katajaiselle kansalle.

Molempien maiden Puolustusvoimat kärsivät määrärahojen leikkaamisista. Suomen puolustusbudjetti on tällä hetkellä noin 2,85 miljardia euroa. Ruotsilla se on noin neljä miljardia euroa. Etenkin Ruotsissa viime aikaiset ulostulot heikosta puolustuskyvystä on tulkittu huudoksi määrärahojen lisäämiseksi.

Suomen Puolustusvoimilla on samanlaiset ongelmat rahoituksessa kuin länsinaapurissa. Yleisen asevelvollisuuden lakkauttaminen näkyy ehkä jo maassamme tunnelin päässä, mutta tuo tunneli on vielä pitkä kuljettavaksi. Yleinen asevelvollisuus on juurtunut osaksi suomalaisuutta, joten sen lakkauttamista tuskin tapahtuu muuta kuin suuren pakon edessä - talouden sanelemana. Tosin joutuu pohtia, onko ammattiarmeija yhtään sen parempi ja edullisempi ratkaisu. Saa nähdä, koska koittaa se aika, kun jokin puolue ottaa ohjelmaansa yleisen asevelvollisuuden lakkauttamisen. Ainakin vihreät voisi sitä jopa uskaltaa yrittää. Se olisi rohkea avaus; niitä nähdään poliittisessa kulttuurissamme nykyisin liian vähän.

"Tämän hetken puolustusbudjetillamme voimme korkeintaan saada noin kymmenen tuhannen henkilön ammattilaisarmeijan - jos edes sitäkään."

Ruotsilla Puolustusmenot ovat kuitenkin suuremmat kuin Suomella ja kalustoa on uusittu viime aikoina. Kuitenkin sillä on jo nyt vaikeuksia saada värvätyksi tarpeeksi sotilaita 50 000 sotilaan ammattiarmeijaansa. Suomessa värväys voisi ehkä olla helpompaa, jos puheet korkeasta maanpuolustustahdosta eivät vain ole komeiden juhlapuheiden sananhelinää. Tosin eräiden arvioiden mukaan tämän hetken puolustusbudjetillamme voimme korkeintaan saada noin kymmenen tuhannen henkilön ammattilaisarmeijan - jos edes sitäkään. Sen puolustuskyky on todennäköisesti heikompi kuin tulevaisuuden 230 000 taistelijan vahvuinen armeijamme. Toki 230 000 miehellä ei tehdä mitään, jos heidän varustus ei ole kunnossa.

Ruotsi tuntuu olevan halukkaampi myös tukemaan naapurimaitaan - toisin kuin Suomi. Ruotsi lupasi jo vuonna 2009 Baltian maille ja Suomelle sotilaallisen tukensa, jos niitä uhataan. Kanta perustui tuolloin Lissabonin sopimuksen solidaarisuusjulistukseen, joka velvoittaa EU-maat antamaan tukea kaikin keinoin, jos johonkin jäsenmaahan hyökätään. Myös Suomi on allekirjoittanut sopimuksen, sillä EU:ssahan me olemme edelleen. Lissabonin sopimus on kuitenkin kohtuullisen tulkinnanvarainen: missään nimessä sitä ei voi pitää turvatakuuna.

Lopuksi, palatakseni alkuperäiseen kysymykseeni. Mitä voisimme oppia Ruotsilta? Emme oikeastaan mitään - puolustuspoliittisesti. Eromme ovat geopoliittisesti niin merkittävät. Länsinaapurin ratkaisu luopua yleisestä asevelvollisuudestakin on epäonnistunut monien arvioiden mukaan. Ja takaisin on enää vaikea päästä. Täten Suomen ehkä kannattaa edelleen vetää omaa linjaansa.

Antaa länsinaapurin toimia niin kuin he haluavat. Kuten jo alokkaiden valalaulussa lauletaan, "Poikas valveilla on". Ruotsissa voidaan jatkaa toteamista, ettei mitään uutta itärintamalta.

PS. Sunnuntaina suuntana on Lahti. Lääkintämieskoulutuksesta on todennäköisesti tulossa kirjoitusta viikottain. Hieman mitä siellä tapahtuu ja kaikkea muuta.