Pitäisikö naisilta viedä äänioikeus, laittaa eturintamalle tai heidän pakkosynnyttää?

Our lives begin to end the day we become silent
about things that matter. 

Sanoin jo ensimmäisessä blogikirjoituksessani, että tulen käsittelemään blogissani myös aiheita, jotka koetaan Suomessa tabuina, pyhinä lehminä, joihin ei vahingossakaan haluta sattua. Ne on vedetty maton alle, tai viimeistään keskustelija haukutaan pasifistiksi - ikään kuin se olisi loukkaus -, hipiksi tai muuten vain täysin epäsuomalaiseksi, jos hän uskaltaa näitä asioita tuoda esille. Nyt on kuitenkin jälleen aika sanoa sanottavansa. Pasifisti olen, en halua sotaa. Kuka sitä haluaa? Hippi en taida olla ja suomalaisuus on nykyaikana niin monimuotoinen käsite, pitkältihän se on luotu illuusio tiukasta yhteenkuuluvuudesta, joka on aika hatara.

Olen lukenut koko armeijassa oloni ajan Tahdon asia – Suomalainen maanpuolustus murroksessa -kirjaa (Like, 2006) kerta toisensa jälkeen läpi, uudestaan ja uudestaan. Kirja on Sadankomitean tulos ja kertomus siitä, millainen on suomalainen maanpuolustus nykypäivänä. Kirjoittajina ovat toimineet esimerkiksi Poliisiammattikorkeakoulun erikoistutkija Kari Laitinen, erikoistutkija Yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitokselta Arto Nokkala ja silloiset kansanedustajat Vihreistä Johanna Sumuvuori ja Tarja Cronberg. Nyt esitän kirjan ajatuksia, joista jaan aikalailla monet maanpuolustuksemme osalta – ainakin ne joita tulen esittämään.

Tässä kirjoituksessani tulen käsittelemään yleistä asevelvollisuutta tasa-arvo-näkökulmasta ja ensi viikon kirjoituksessani siviilipalvelusta. Vastarannan kiiski on järjestynyt. Nauttikaa, vihastukaa ja pahoittakaa mielenne. Miettikää kuitenkin sanomaa tasa-arvon näkökulmasta.

PS. Tiedän kirjoituksen olevan todella pitkä. Uskon kuitenkin, että varaamasi aika maksaa itsensä takaisin.

Suomea ihaillaan tasa-arvon mallimaana. Kansainväliset vieraamme aina jaksavat kiitellä, kuinka Suomessa sukupuolilla ovat yhtäläiset mahdollisuudet. Maamme presidenttinä, pääministerinä ja parhaillaan valtiovarainministerinä on ollut nainen. Maamme suurimpien puolueiden (Kok, SDP, Kesk) puheenjohtajina on/on ollut nainen. Toki tällä hetkellä yhden suurimpiin kuuluvan puolueen johdossa on vain yksi herra ja hidalgo. Suomen pankin pääjohtajanakin on ollut nainen, vielä pahimpaan lama-aikaan, jolloin rooli oli todella merkittävä. Naiset ovat edustettuina siis aika hyvin politiikassa, vaikka toki he ovat edelleen vähemmistö. Jokainen tietää sanonnan, että miehen markka on naisen 80 senttiä. Sen vain toistan ja muistutan asiasta. Ja jokainen nainen voi varmaan vetää tähän muutaman oman feministisen näkökulmansa mietteen epäoikeudenmukaisuudesta maassamme.

Kaiken kaikkiaan haluan painottaa, että tasa-arvo koetaan Suomessa äärimmäisen tärkeäksi kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla.  Tosin maanpuolustusjärjestelyissä tämä ei näy: keskustelu sukupuolten välisestä tasa-arvosta armeijan ja asevelvollisuuslain yhteydessä on ollut olematonta tai saanut huvittavia piirteitä vuosien aikana. Näin siitäkin huolimatta, että on vaikea keksiä yhtä selkeää, laajaa ja lainvoimaista tasa-arvorikkomusta kuin ainoastaan MIEHILLE säädetty asevelvollisuus.

Miehillä ja naisilla tulisi olla sama perusoikeus elämään. Erityisen räikeänä rikkomuksena perusoikeus nähdään sotahistoriassa. Talvi- ja jatkosodassa menetimme yhteensä lähes sata tuhatta suomalaista; kaikki heistä olivat käytännössä miehiä, haavoittuneet ja invalidisoituneet samaten. Eturintaman käsittämättömät kauhut, joita ei ihminen voi edes ymmärtää, sodan aiheuttaneet henkiset ja fyysiset ongelmat jne. vammauttivat käytännössä koko sen ajan miesikäluokan. Lähes satatuhatta tapettua miestä vastaa jotakuinkin kolmea täyttä ikäluokkaa. Kymmenen miesikäluokan jaettavaksikin luku merkitsisi joka kolmannen miehen tappamista ja tähän vielä vammautuneet päälle. Sotahistoriassamme retoriikassa uhrien sukupuoli on kuitenkin häivytetty: puhumme kaatuneista sotilaista neutraalisti, ei rintamalla uhratuista nuorista miehistä. Mieti, millainen olisi maanpuolustukseen liittyen tasa-arvokeskustelujen sävy, jos viime sodassa yhteisen edun ja välttämättömyyden nimissä olisi uhrattu lähes satatuhatta nuorta naista?

Yhä edelleen suurin osa sotien kaatuneista sotilaista on miehiä, vaikka siviiliuhrien määrä on noussut kansainvälisissä konflikteissa. Erityistä pahennusta ja järkytystä sotauutisoinnissa herättää viattomien ja sivullisten uhrien tappaminen siinä missä asevelvollisen tappaminen merkitsee vain vastapuolen tappioita, jotka kuuluvat pelin henkeen. Naiset ja lapset mielletään sodissa viattomiksi, miehet kasvottomiksi tappajiksi. Kylmien tappokoneiden sijasta rintamalle lähetetyt miehet ovat järjestänsä siellä vastentahtoisesti. He ovat siviilejä, joille on asevelvollisuusarmeijan myötä lyöty sotilaan leima. Eivät nuoret miehet – me – sotiin haluta, kaikkea muuta. Me haluamme elää tätä elämää: opiskella, tehdä töitä, seurustella, miettiä tulevaisuutta ja perustaa perheen. Tämän katkaisee jokin kriisi, jolloin meidät pakotetaan sukupuolen vuoksi kohtaamaan kuolema, rintaman epäinhimillisyys. Se, missä nähdään ihmisluonnon epäonnistuminen pahimmillaan.

Suomessa on koko sen itsenäisyyden ajan ollut harhaanjohtava retoriikka. Puhumme sitkeästi yleisestä asevelvollisuudesta – ikään kuin se koskisi kaikkia suomalaisia sukupuolesta, iästä, asemasta riippumatta. Yleinen on kuitenkin vain yhteen sukupuoleen rajattu perustuslain pakko. Vastaavalla logiikalla voitaisiin puhua ”yleisestä äänioikeudesta” ja tarkoittaa, että se koskee vain miehiä. Samasta syystä puheet ”kansalaisvelvollisuudesta” asepalveluksen yhteydessä ovat huvittavia. Miksi yleinen ei ole yleinen? Onko sattunut kirjoitusvirhe?

Sotiin varustautuminen – Suomessa puhutaan uskottavasta puolustuksesta – kuormittaa jo rauhan aikana lähinnä miesväestöä. Aitoa mahdollisuutta siviilipalvelukseen ei ole Suomessa eikä muissakaan yleiseen asevelvollisuuteen nojaavissa maissa (palaan asiaan paremmin ensi viikolla.) Umpirauhan aikana nuorten miesten pakottaminen jopa vuosiakin kestävään sotilaskoulutukseen merkitsee röyhkeää vapaudenriistoa keskellä parasta nuoruutta. Monissa maissa miehet joutuvat karuihin ja epäinhimillisiin olosuhteisiin. Ritualisoitunut nöyryyttäminen, simputus ja jopa kiduttaminen on maailman kasarmeilla – en nyt puhu Suomesta etenkään kiduttamisen kohdalla - tavallista, esimerkiksi Venäjällä sadistisen kohtelun uhriksi joutuneiden miesten itsemurhat ovat yleisiä. Kyseessä on länsimaisen maailman laajin ja järjestelmällisin ihmisoikeusrikkomus. Se ei kuitenkaan saa julkisuudessa sille kuuluvaa näkyvyyttä, koska se koskee vain miehiä. Maanpuolustukseen liittyvänä kysymyksenä asevelvollisiin kohdistuvista julmuuksista vaietaan ja pidetään maiden sisäisinä asioina.

Sodissakin ensimmäisenä kärsivät rintamalle pakotetut miehet, asevelvolliset. Esimerkiksi 80-luvulla Iranin ja Irakin välisessä sodassa tapettiin noin miljoona asevelvollista miestä. Persianlahden sodassa vuonna 1991 länsivallat surmasivat YK:n mandaatilla noin satatuhatta aavikolle vasten tahtoaan komennettua, pakotettua, täysin haluamatonta ja puolustuskyvytöntä irakilaismiestä. Joukkoteurastus ei nouse esiin kuitenkaan sukupuolten välisenä tasa-arvokeskusteluna. Sen sijaan kymmeneen siviiliin – siviilejä ovat myös rintamalla vasten tahtoaan pakotetut sotilaat – harhautuneesti osunut ohjus johtaa mittaviin kansainvälisiin otsikoihin ja kansainväliseen tuomioon. Millainen kuva olisi, jos aavikolla olisi suunnitelmallisesti vasten tahtoaan surmattu 100 000 naista vuonna 1991? Nuorten miesten oikeus elämään on suhteellinen käsite.

Tasa-arvosta sukupuolten välillä alettiin Suomessa keskustella viimein 1990-luvun alussa. Se sai heti surkuhupaisen ja omituisen sävyn. Koska maanpuolustusjärjestelmämme on kohtuuttomasti kuormittanut miehiä, olisi luullut, että tasa-arvo-teeman viimein nostaessa päätään pohdittaisiin, miten miehiin kohdistuvaa rasitusta voitaisiin vähentää tai tehdä edes hieman oikeudenmukaisemmaksi. Aikamoisen lol-tapauksen tilanteesta tekikin se, että tasa-arvokysymyksen sävy muuttui, että miehille pakollinen asepalvelus nähtiin naisten syrjimisenä.  Ajateltiinkin, että asevelvollisuus on pikemminkin OIKEUS kuin VELVOLLISUUS. Nyt tämä OIKEUS puuttui naisilta, eli heitä sorretaan. Armeija olikin viimeinen estämisvaihe naisille tasa-arvossa: se oli miesten viimeinen linnake, todellinen last man standing. Jos estämisestä halutaan puhua, niin olisi kannattanut muistaa tuolloin ja nykyisinkin, että jokaiselta suomalaiselta mieheltä edelleen pyritään 6-12kk:n ajaksi estämään mahdollisuus normaaliin elämään.

Yksipuolisen feministisestä näkökulmasta käytä keskustelu muutaman sadan naisen haluamisesta käydä armeija katsottiin tärkeämmäksi kuin kymmenien tuhansien miesten toive olla menemättä sinne, siviilipalvelukseen tai pahimmillaan vankilaan! Herää kysymys: Jos asevelvollisuus on pikemminkin oikeus kuin velvollisuus, miksi sitten se ei voi olla kaikilla vapaaehtoinen. Miksi osa ihmisistä pitää vankeustuomion uhalla pakottaa nauttimaan oikeudestaan? Irvokkainta, että lopulta tätä kaikkein räikeimmin sukupuolet eriarvoiseen asemaan asettavaa lakia perusteltiin juuri tasa-arvolla. Samalla yleisen oikeustajun mukainen, perustuslakiinkin kirjattu, vaatimus kansalaisten yhdenvertaisesta kohtelusta sivuutettiin täysin. Joka toisen suomalaisen pakottaminen vankeustuomion uhalla pakkotyöhön pelkästään sukupuolensa perusteella ei aiheuta minkäänlaista poliittista reaktiota, toimenpiteistä puhumattakaan. Eri asia on, jos mattimeikäläinen veroprosentti nousee yhdellä ja käteen jää kymppi vähemmän kuussa, 120 euroa vuodessa.

Kun keskustelu tasa-arvosta kiehui kuumimmillaan 1990-luvun alkupuolella, jonkinmoinen huippu – farssi suorastaan – oli, kun maan suurimman lehden Kuukausiliite asettui pääkirjoituksessa kannattamaan naisten vapaaehtoista asevelvollisuutta tasa-arvosyistä mennen vielä rohkeasti pidemmälle: Ei riitä, että naiset saavat vapaaehtoisesti suorittaa armeijan, vaan on lisäksi huolehdittava siitä, että niin sanottu Norjan-malli, jossa naiset ”pääsevät” taistelemaan myös etulinjassa, toteutuu. Nyt siis jopa ETULINJAN TULIHELVETISTÄ oli tullut tasa-arvokysymys. Siitä, kuka saa maata poterossa etulinjassa ja pelätä niin maan perkeleesti kuolemaa. On suorastaan käsittämätöntä, että joku voi pitää etulinjaan, epäinhimillisyyden ilmentymän, pääsyä etuoikeutena, joka on suotava kaikille. Sodan raakuutta ei kukaan voi ymmärtää, en minä etkä sinä. Siksi vaatimus oli ja on täysi farssi. Monet lehdetkin jaksavat edelleen tehdä juttuja ”lukiolaistytöistä”, jotka suorittavat palveluksen. He hihkuvat sotaintoa ja haluavat tositoimiin. Sodan järjetön julmuus ja verenvuodatus unohtuvat helposti näissä life is so nice -jutuissa.

Asevelvollisuus merkitsee joka toiselle suomalaiselle normaalielämän katkeamista, rahapulaa, fyysistä ja henkistä rasitusta, nöyryyttämistä, haittaa harrastuksille ja ihmissuhteille ja kaikenmoista yleistä kiusaa, kurjuutta ja koettelemusta. Mahdollisessa kriisissä se merkitsee etulinjaa, jatkuvaa kuoleman läsnäoloa ja lopulta kunniakuolemaa. ”Kansalaisvelvollisuuden” suorittaminen osuu kaikista kiusallisimpaan elämänvaiheeseen, jossa moni valmistautuu pääsykokeisiin, mikä pahentaa jo muutenkin miesten naisia yleisempää syrjäytymistä koulutuksesta. Siinä vaiheessa, kun miehet on komennettu metsiin ja kasarmeille, samanikäiset naiset voivat lukea pääsykokeisiin, suorittaa opintojaan, pitää välivuoden, tehdä töitä hyvällä palkalla ja kaikkea muuta. Armeijan takia elämässä menee hukkaan enemmän kuin vuosi usein. Naiset ovat jo hyvässä vauhdissa opiskeluissa, kun jakkejääkäri astuu ensimmäisen kerran yliopiston ovista sisään.

Tasa-arvokeskustelussa myös varusmiesten taloudelliset ja sosiaaliset edut ovat ala-arvoisessa jamassa, mikä ei nouse esiin. Päivärahat ovat surkeat verrattuna esimerkiksi työpäivän pituuteen: aamukuudesta iltakuuteen ja jatkuvasti paikalla omalla työpaikallaan 24/5, välillä 24/7. Kotiuttamisrahaakaan ei enää makseta, joten varusmies on täysin puilla paljailla päästyään palveluksesta. Syömisvelan ottamisen ei sentään luulisi kuuluvan kansalaisvelvollisuuksiin. Jos naiset määrättäisiin vankeustuomion uhalla moiseen taloudelliseen ja muuhunkin ahdinkoon, aihe olisi varmasti aikamoinen kestohitti.

Näistä ilmeisistä vinoutumista ja lainsäädännön kohtuuttomista huolimatta vain miehille määrätty asepalvelus herättää heti tasa-arvoihmisten pikkurillit, jos miehet sattumoisin voisivat jotenkin hyötyä armeijan suorittamisesta. Näin on käynyt esimerkiksi, jos asepalveluksen suorittanut saisi jotain hyvitystä myöhemmissä opinnoissa tai jos varusmiespalveluksen aikana kertyisi pientä eläkettä. Etenkin naisministerimme ovat vuosien aikana olleet haukkoja, jos varusmiesten onnetonta tilannetta on haluttu parantaa vuosien aikana. Sosiaali- ja terveysministeri Sinikka Mönkärä (sd.) torjui eläkkeen kertymisen aikoinaan, tasa-arvoministeri Tuula Haatainen (sd.) vastusti ehdotusta opiskelussa tulevista hyödyistä armeijan käyneelle ja Elisabeth Rehn (rkp) halusi tasa-arvo- ja puolustusministerikaudellaan kotiuttamisrahan pois. Muitakin esimerkkejä on.

Otsikoihin on noussut myös aika-ajoin epäilyjä naisten syrjimisestä armeijassa, vaikka asepalvelusta suorittaville tehdyissä kyselyissä ilmenee, että naisten koetaan pääsevän armeijassa miehiä helpommalla ja saavan parempaa kohtelua. Vapaaehtoisesti armeijaan menevät naiset pääsevät sinne pakotettuja miehiä useammin haluamiinsa tehtäviin ja poimivat näin ”kansalaisvelvollisuuden” pullasta rusinat, kun monet sinne pakotetut saavat kovan pullan syötäväkseen. Yleistä henkeä kuvaa omalta osaltaan yksittäinen, hiukan koominenkin esimerkki, että naisten ei tarvitse leikata hiuksiaan lyhyiksi ja yhdenmukaisiksi kuin miesten. Tämäkin on osaltaan yksilönvapautta tukahduttava, vähäinen mutta paljastava vallankäyttö kohdistuu jostakin syystä vain miehiin. Tosin itse en vaatisi ketään naista leikkaamaan hiuksiaan, mutta esimerkkinä nyt kuitenkin.

Yleisenä kliseenä on myös usein ilmoille heitetty ajatus, että armeija on miehille pakollinen, koska ”naiset joutuvat synnyttämään”. Ministeritasolla näin aikoinaan ”järkeili” Liisa Hyssälä (kesk.). Logiikka on aika järkyttävä, että jokin biologiaan perustuva erilaisuus pitäisi kostaa jollakin asiaankuulumattomalla tavalla toiselle. Jos asepalvelus ja synnyttäminen halutaan rinnastaa, synnyttämisestä pitäisi todella puhua sitten asevelvollisuuden tavoin pakollisena kansalaisvelvollisuutena, jonka laistamisesta seuraa rangaistus, jopa vankeustuomio. Rinnastaminen johtaisi siihen, että synnyttämättömät naiset eivät voisi hakeutua joihinkin ammatteihin ja oppilaitoksiin, synnyttämistä tiedusteltaisiin työhönhakupapereissa ja synnyttämätöntä kohdeltaisiin vastaavanlaisena lintsarina kuin totaalikieltäytyjää. Tällaista tuskin kannattaa kukaan. Rinnastaminen ei yksinkertaisesti ole mielekästä, joten älkäämme käyttäkö tätä absurdia perustetta.

Välillä kiusallisesta tasa-arvoaiheesta yritetään luistaa toteamalla, että armeijaan liittyvissä käytännöissä ei olekaan kyse tasa-arvosta vaan maanpuolustuksesta yksinomaan. Hyvin erikoinen ajatus, sillä samalla logiikalla voitaisiin perustella esimerkiksi ministereiksi nimittää vain miehiä ja todeta, että kysymys on maan asioiden hoidosta, ei tasa-arvosta. Tasa-arvo tulee ottaa kaikissa tilanteissa huomioon. Korostan kaikissa. Oli sitten kyseessä palkkaus, työhönotto, politiikka ja muut kaikenlaiset, mistä jaksetaan jauhaa epätasa-arvoisena.

Asevelvollisuudessakin kyse on pitkälti muusta kuin vain vähäpitoisesta yksityiskohdasta: Tavalla tai toisella se koskettaa rajusti kokonaisia miesikäluokkia.

Blogikirjoitukseen otettu ajatuksia kirjailija Arno Kotron kirjoittamasta Uhreja ja uhrimieltä –artikkelista Tahdon asia -kirjassa (Like, 2006).