Mitä voisimme oppia Ruotsilta?

Viikko takana jälleen armeijassa. Tänään 200 tj-aamua jäljellä ja syntymäpäivä. Kulunut viikko oli äärimmäisen helppo: käytännössä me lääkintämiehet emme tehneet yhtään mitään, siis yhtään mitään. Se antoikin aikaa päästä sisään taas tähän yhteiskunnan asioihin. Ja kyllä tuntuu moni asia olevan poissa raiteiltaan, kun lukee lehtien palstoja. Nyt tarvitaan rohkeita ratkaisuja, mutta näyttää siltä, että maamme hallitus ja työmarkkinajärjestöt eivät niihin pysty. Kolme viikkoa on armonaikaa kääntää Suomen kelkka. Sitä kovempia, kipeämpiä, päätöksiä joudutaan tehdä, mitä kauemmin niiden tekemiseen menee. Vinkkini päättäjille: "Joskus elämässä tarvitaan vain 20 sekuntia rohkeutta saavuttaakseen jotain hyvää." Ja asiaan...

Länsinaapurimme tuntuu osaavan kaiken paremmin kuin me suomalaiset. Luemme jatkuvasti uutisista, kuinka Ruotsista pitäisi ottaa mallia: maan työmarkkinajärjestelmä toimii, talous ja vienti vetävät ja urheilussakin maa pyyhkii Suomella järjestänsä lattiaa. Ennen kaikkea Ruotsi on ollut vuosikymmeniä Suomelle ja koko läntiselle maailmalla esimerkki aikansa modernimmasta valtiosta. Pitäisikö meidän ottaa mallia Ruotsista myös puolustuspoliittisissa ratkaisuissa?

Jos joku ei vielä tiennyt, niin Ruotsi lakkautti yleisen asevelvollisuuden vuonna 2010. Päätöksen ammattiarmeijaan siirtymisestä vuoteen 2014 mennessä teki Ruotsin "eduskunta" eli valtiopäivät. Äänestys oli äärimmäisen tiukka: ammattiarmeijan puolesta äänesti 153 edustajaa, päätöstä vastusti 150 edustajaa.

Suurta muutosta maan järjestelmässä ei kuitenkaan tapahtunut - ainakaan armeijan vahvuuden osalta. Ruotsin yleinen asevelvollisuus oli pitkälti pelkkä kulissa jo ennen valtiopäivien päätöstä. Suomessa yleisen asevelvollisuuden nojalla "kansalaisvelvollisuutensa" suorittaa vuosittain noin 27 000 varusmiestä, kun Ruotsissa - jossa ikäluokan suuruus on vuosittain noin 55 000 - varusmiespalveluksen sen suoritti vain noin 5000 miestä ja naista ennen päätöstä ammattiarmeijaan siirtymisestä. Se on vain noin 12 prosenttia ikäluokasta. Länsinaapurissamme tuolloin ainoa kaikkia koskeva kansalaisvelvollisuus oli vastata kyselylomakkeeseen, joka tuli kaikille täysi-ikäisille pojille. Sen pohjalta ikäluokasta alle puolet päätyi kutsuntoihin ja noin päälle 10 prosenttia varusmiespalvelukseen. Täten naapurimaamme puolustuspoliittiset ratkaisut ovat olleet jo vuosia erilaiset kuin meillä sotilasvahvuutta silmällä pitäen.

"1970-luvulla maassa tehtiin arvio, että Neuvostoliitto vyöryisi 48 tunnissa Suomen ylitse, jos se niin haluaisi. 1990-luvulla arvio nostettiin 72 tuntiin."

Se on myös ymmärrettävää: Suomihan on turvannut lähes sata vuotta Ruotsin itärajan. Ruotsikin on tähän luottanut entistä enemmän nykyisin kuin esimerkiksi kylmän sodan aikana: 1970-luvulla maassa tehtiin arvio, että Neuvostoliitto vyöryisi 48 tunnissa Suomen ylitse, jos se niin haluaisi. 1990-luvulla arvio nostettiin 72 tuntiin.

Tällä hetkellä Ruotsi, kuten myös Norja ja Tanska, keskittyy selkeästi kansainväliseen kriisinhallintaan. Maan turvallisuusriskit ovat äärimmäiset pienet - selvästi pienemmät kuin Suomen. Jokainen voi miettiä, kuinka epätodennäköistä on, että Ruotsi ajautuisi sotaan omalla maaperällään, jos se Suomenkin kohdalla on epätodennäköistä. Ja eihän länsinaapuri ole osallistunut sotiin yli kahteen sataan vuoteen: vimeinen sen sota (Suomen sota) päättyi vuonna 1809 tappiollisesti Venäjää vastaan. Tuolloin itäinen osa maasta menetettiin osaksi Venäjää. Tänään tunnemme tuon palan valtiona nimeltä Suomi.

Miten Ruotsin ja Suomen armeijat eroavat nykyisin toisistaan, ja kumman pitäisi ottaa oppia toiselta? Ensinnäkin suurin ero tapahtuu järjestelmässä: Suomi pitää kiinni edelleen kynsin ja hampain yleisestä asevelvollisuudesta ja Ruotsi keskittyy selkeästi kansainvälisyyteen. Toiseksi, Ruotsin armeijan sodan ajan vahvuus on vain 50 000 miestä - Suomen se on tulevaisuudessa 230 000 miestä. Onkin todettu, että Ruotsi on pieni, nopea ja ketterä ja Suomi suuri, kömpelö ja kestävä.

Mitä eroa näillä armeijoilla on siis muuta kuin vain hauskat nimitykset? Ruotsin ketteryys tekee siitä paremman etenkin sodan alussa. Suurin osa sen ammattiarmeijasta on koko ajan valmiudessa, kun taas Suomen massa-armeijan käynnistäminen vaatii vähintään kahdesta kolmeen viikkoa aikaa. Nykyajan sodassa se voi olla jo myöhäistä. "Sodan alku on ratkaiseva", totesi Maanpuolustuskorkeakoulun tohtori Stefan Forss tammikuun 17. päivä Helsingin Sanomissa. "On toimittava häikäilettömästi ja tehokkaasti. Parasta on tyrmäys jo heti ensimmäisessä erässä."

"On epäselvää, pystyisikö armeija puolustamaan Arlandan lentokenttää niin kauan, että CNN:n kameraryhmä ehtii laskeutua ja hallitus paeta."

Tosin, vaikka Ruotsin armeija saadaan näyttämään tässä valossa ruusuisammalta kuin Suomen, ei maalla ole aihetta juhlaan: Ruotsin alueellinen puolustuskyky on selvästi huonompi kuin Suomen johtuen juuri armeijan koosta. Ruotsi on tosin jo luopunut ajatuksesta puolustaa koko maata - toisin kuin Suomi. Ruotsalainen kansanedustaja, Ruotsin entinen Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian yliopettaja Stellan Bojerud kirjoitti tammikuussa blogissaan Ruotsin puolustuskyvystä seuraavasti: "On epäselvää, pystyisikö armeija puolustamaan Arlandan lentokenttää niin kauan, että CNN:n kameraryhmä ehtii laskeutua ja hallitus paeta."

Samantyylisiä lausuntoja on sadellut myös muita länsinaapurissa - ja myös Suomessa. Esimerkiksi Ruotsin puolustusvoimien komentajan Göran Göranssonin ja Suomen Maanpuolustuskorkeakoulun Venäjän turvallisuuspolitiikan emeritusprofessori Alpo Juntusen lausunnot. Heidän sanoman voisi tiivistää yhteen lauseeseen: molempien maiden puolustuskestävyys tosipaikan tullen on minimaalisen pieni, muutamista tunneista viikkoon, ilman muiden valtioiden sotilaallista tukea. Tämä ei anna kovinkaan ruusuista kuvaa turvallisuudestamme. Tosin oliko se ruusuinen ennen talvisotaakaan? saattaa joku näsäviisastelija kysyä.

"Viikon taistelukyky maahyökkäyksessä on eurooppalaisesti melko lähellä keskikokoisen ja monen pienen maan puolustuskykyä."

Aihetta suurempaan synkistelyyn meillä ei taida kuitenkaan olla: Maanpuolustuskorkeakoulun erikoistutkija Tommi Koivusalon mukaan viikon taistelukyky maahyökkäyksessä on eurooppalaisesti melko lähellä keskikokoisen ja monen pienen maan puolustuskykyä (HS 4.1.2013).

Myös Suomen ja Ruotsin yhteisestä puolustusliitosta on virinnyt keskustelua viime aikoina. Ainakin yksi asia puoltaa sitä: armeijat tukisivat toisiaan. Sotilaallisen konfliktin alussa nopean valmiuden joukot tulisivat Ruotsista, ja Suomi toisi ison massa-armeijansa mukaan vasta tulenavauksen jälkeen. Molempien heikkoudet - mutkat suoriksi -esityksellä - korjautuisivat näin osittain. Suomen kansa ei kuitenkaan tätä kannata: HS:n (to 14.2.2013) julkaiseman gallupin mukaan puolustusliittoa Ruotsin kanssa vastustaa 61 prosenttia kansasta. Esimerkiksi Nato-jäsenyyttä samassa kyselyssä vastusti 64 prosenttia. Molemmat ovat siis aikamoisia mörköjä vielä katajaiselle kansalle.

Molempien maiden Puolustusvoimat kärsivät määrärahojen leikkaamisista. Suomen puolustusbudjetti on tällä hetkellä noin 2,85 miljardia euroa. Ruotsilla se on noin neljä miljardia euroa. Etenkin Ruotsissa viime aikaiset ulostulot heikosta puolustuskyvystä on tulkittu huudoksi määrärahojen lisäämiseksi.

Suomen Puolustusvoimilla on samanlaiset ongelmat rahoituksessa kuin länsinaapurissa. Yleisen asevelvollisuuden lakkauttaminen näkyy ehkä jo maassamme tunnelin päässä, mutta tuo tunneli on vielä pitkä kuljettavaksi. Yleinen asevelvollisuus on juurtunut osaksi suomalaisuutta, joten sen lakkauttamista tuskin tapahtuu muuta kuin suuren pakon edessä - talouden sanelemana. Tosin joutuu pohtia, onko ammattiarmeija yhtään sen parempi ja edullisempi ratkaisu. Saa nähdä, koska koittaa se aika, kun jokin puolue ottaa ohjelmaansa yleisen asevelvollisuuden lakkauttamisen. Ainakin vihreät voisi sitä jopa uskaltaa yrittää. Se olisi rohkea avaus; niitä nähdään poliittisessa kulttuurissamme nykyisin liian vähän.

"Tämän hetken puolustusbudjetillamme voimme korkeintaan saada noin kymmenen tuhannen henkilön ammattilaisarmeijan - jos edes sitäkään."

Ruotsilla Puolustusmenot ovat kuitenkin suuremmat kuin Suomella ja kalustoa on uusittu viime aikoina. Kuitenkin sillä on jo nyt vaikeuksia saada värvätyksi tarpeeksi sotilaita 50 000 sotilaan ammattiarmeijaansa. Suomessa värväys voisi ehkä olla helpompaa, jos puheet korkeasta maanpuolustustahdosta eivät vain ole komeiden juhlapuheiden sananhelinää. Tosin eräiden arvioiden mukaan tämän hetken puolustusbudjetillamme voimme korkeintaan saada noin kymmenen tuhannen henkilön ammattilaisarmeijan - jos edes sitäkään. Sen puolustuskyky on todennäköisesti heikompi kuin tulevaisuuden 230 000 taistelijan vahvuinen armeijamme. Toki 230 000 miehellä ei tehdä mitään, jos heidän varustus ei ole kunnossa.

Ruotsi tuntuu olevan halukkaampi myös tukemaan naapurimaitaan - toisin kuin Suomi. Ruotsi lupasi jo vuonna 2009 Baltian maille ja Suomelle sotilaallisen tukensa, jos niitä uhataan. Kanta perustui tuolloin Lissabonin sopimuksen solidaarisuusjulistukseen, joka velvoittaa EU-maat antamaan tukea kaikin keinoin, jos johonkin jäsenmaahan hyökätään. Myös Suomi on allekirjoittanut sopimuksen, sillä EU:ssahan me olemme edelleen. Lissabonin sopimus on kuitenkin kohtuullisen tulkinnanvarainen: missään nimessä sitä ei voi pitää turvatakuuna.

Lopuksi, palatakseni alkuperäiseen kysymykseeni. Mitä voisimme oppia Ruotsilta? Emme oikeastaan mitään - puolustuspoliittisesti. Eromme ovat geopoliittisesti niin merkittävät. Länsinaapurin ratkaisu luopua yleisestä asevelvollisuudestakin on epäonnistunut monien arvioiden mukaan. Ja takaisin on enää vaikea päästä. Täten Suomen ehkä kannattaa edelleen vetää omaa linjaansa.

Antaa länsinaapurin toimia niin kuin he haluavat. Kuten jo alokkaiden valalaulussa lauletaan, "Poikas valveilla on". Ruotsissa voidaan jatkaa toteamista, ettei mitään uutta itärintamalta.

PS. Sunnuntaina suuntana on Lahti. Lääkintämieskoulutuksesta on todennäköisesti tulossa kirjoitusta viikottain. Hieman mitä siellä tapahtuu ja kaikkea muuta.