Peruskausi – tie sotilaaksi?

Peruskausi on omalta osaltani nyt ohitse. Alokasaikani päättyi viime perjantaina (15.2.) valaan, kun alokas Järvenpäästä tuli lentosotamies. Seuraavaksi suuntaan Suomen Chigacoon, Lahteen lääkintämieheksi kouluttautumaan. Itse kirjoituksessa on mietteitäni p-kaudesta ja siitä, miten se näyttäytyi minulle ja mitä (joitakin vain mainitakseni) puutteita siinä on mielestäni.

P-kauden aikana alokas, taistelija, oppii kaikki tärkeimmät perustaidot, joita sotilas tarvitsee. Peruskausi kestää nykyisin seitsemän viikkoa aiemmin sen ollessa kahdeksan viikkoa pitkä. Sen aikana valitaan johtajakoulutukseen lähtijät ja muihin tehtäviin sijoitettavat. Valintoihin vaikuttavat esimerkiksi esimiesten ja palvelustovereiden arviot, peruskoulutuskaudella suoritettavat soveltuvuuskokeet (ns. pällitestit), lihas- ja kuntotestit (vatsat, punnerrukset, vauhditon pituus sekä cooperin testi) sekä sotilaan menestys perustutkinnossa (älykkyys- ja johtajatestit).

Käytännössä voidaan sanoa, että peruskausi on sotilaan tärkein kausi. Miksi? Koska se on Suomessa kaikilla taistelijoilla samanlainen, tulee sitten taistelijasta sotilassoittaja, keittäjä, RUK:in käynyt kokelas tai armeijaan jäävä ammattisotilas. Kaikki heistä käyvät saman koulun, joku voisi sanoa saman paskan, lävitse.

Mikä on peruskaudessa on kuitenkin vikana sen lisäksi, että sotilaan lihas- ja kuntotestit ovat lähes huvittavinta, mitä voi olla?

Ensinnäkin se on aivan liian lyhyt, tai vaihtoehtoisesti siinä käydään aivan liian vähän - riittävästi asioihin paneutuen - asioita lävitse. Toki viime viikkoni (p-kauden viikko seitsemän) armeijassa oli lähes turhinta ja määrärahojen suurinta haaskausta mitä tässä maassa voi olla: huoltokoulutusta (toisin sanoen kivesten neppailua armeijakielellä alias "ei tehdä mitään") koko viikko. Tosin itse kävin viikon aikana ajokurssin, jotta voin ajaa armeijan autoja, mutta suurin osa joukkueestani teki huoltokoulutusta - tunti tunnin jälkeen. Viikko armeijassa meni siis turhaan, olisiko palveluspäiviä pitänyt pudottaa vielä enemmän? Kyseisen viikon määrärahat olisi voinut ohjata vaikka vanhuksille tässä maassa sen sijaan, että poikien pitää saada kuluttamaan aikansa jotenkin kassulla.

Mutta itse asiaan, eli peruskauden joihinkin ongelmiin. Mitä ongelmia on? Sotilas, ainakaan suurin osa heistä, ei hallitse perustaitoja peruskauden jälkeen. Toistot jäävät usein aivan liian vähäisiksi. Esimerkiksi sotilaan ehkä tärkein taito, ampuminen, on kiristetty minimiin; tuskin sataa laukausta enempää kukaan ampuu p-kauden aikana – jos edes sitäkään. Toki syy on enemmän taloudellinen kuin itse Puolustusvoimien oma päätös. Onneksi sotilas ehtii (toivottavasti) oppia nämä tärkeät perustaidot paremmin ja muut vaadittavat taidot erikoiskoulutus- ja joukkokoulutuskaudella ja perehtyä asioihin paremmin. Näkkileipää tarjotaan taloudellisesti kuitenkin myös näillä kausilla valtionrahoituksesta.

On kuitenkin yksi mutta, joka asettaa koko Puolustusvoimien uskottavuuden kyseenalaiseksi peruskaudella ja vaikuttaa maamme puolustuskykyyn vuosikymmenten päähän. Asia, jota oma kansantaloutemme, eduskuntamme, presidenttimme tai kukaan ei päätä. Asia, joka saa minut epäilemään selviytymistämme sotatilanteessa. Nimittäin peruskauden yksi tärkeimmistä tehtävistä taistelijan perustaitojen opettamisen ja oppimisen lisäksi on valita taistelijat heille sopiviin tehtäviin: he, jotka ovat johtamiskyvykkäitä, lähtevät johtajiksi; he, joiden sopivuus sotilaspoliisiksi on hyvä, lähtevät sotilaspoliiseiksi; he, jotka ovat syntyneet ryömimään suojanaamarit eli nasset päässään, lähtevät suojausmieheksi jne. Hyvin yksinkertaista - eikö vain?

"Yksilön onni ei ole kuitenkaan Suomineidon onni."

Tällä hetkellä tämä ei toteudu. Puolustusvoimat kuuntelee  – enemmän tai vähemmän – varusmiestä ja hänen palvelushalukkuuttaan – onneksi. Yksilön onni ei ole kuitenkaan Suomineidon onni, sillä Puolustusvoimat menettää saapumiserän – ikäluokan – parhaimmistoa ”rivitehtäviin”, joissa taistelija toimii tehtävissä, joissa hänen kykyjään ei ulosmitata täysin. Esimerkiksi monet urheilijat, jotka usein ovat erittäin hyviä sotilaita, selviävät armeijasta puolella vuodella ja monet johtamiskykyiset haluavat nopeasti takaisin siviiliin. Omasta saapumiserästäni p-kauden lähes järjestänsä parhaimmat sotilaat palvelevat kuusi kuukautta. Heistä useasta olisi voinut tulla RUK-kamaa. Ainakin AUK:issa he kaikki olisivat olleet.

Toki me kaikki haluamme takaisin reserviin mahdollisimman nopeasti, mutta jotkut haluavat sitä kiihkeämmin kuin toiset – se on ymmärrettävää. Itsekään en halunnut palvella 12 kuukautta. Oma menestyksennälkäni ei koskenut armeijaa. Saan palvella 9 kuukautta, ennen armeijan aloittamista se tuntui aivan liialta. Nyt olen hyväksynyt sen. Peruskaudella tärkein taistelijan mitattava taito on siis puhumisen taito: kuka keksii - tai kenellä on - parhaimmat syyt saada palvella vähiten.

Koska käytännössä nyt johtajakoulutukseen pääsee edellä mainitun syyn vuoksi myös ”vähemmän” johtamiskyvykkäät, niin maamme uskottava puolustus on entistä heikommalla tolalla. Esimerkiksi puolen vuoden koulutukseen, vähemmän sanotaanko merkittävimpiin tehtäviin, koulutetaan saapumiserissä nyt huippuyksilöitä – urheilijoita ja muita, joilla fyysiset ja henkiset ominaisuudet ovat korkealla – ja saapumiserän ”töhöt” , joita ei voi laittaa vaativampiin tehtäviin. Käytännössä siis tässä ”vähemmän” kyvykkyyttä vaativassa tehtävässä - toki kaikki sotilaat ovat sotatilanteessa äärimmäisen tärkeitä vartiomiehestä aina kenraaliin asti - on ikäluokkamme huippuja ja alinta palvelustasoa.

Johtajakoulutuksessa voimme nähdä saman oravanpyörän: halukkuus johtajakoulutukseen määrää enemmän sen, kenestä tulee alikersantti – johtaja. Sen sijaan kyvykkyys johtaa, henkiset ja fyysiset ominaisuudet ovat alempana asteikossa - toki niitäkin vaaditaan. Toki kaikkea voi oppia ja opettaa ja ketään (toivottavasti), joka on aivan susi, ei oteta johtajaksi. Kuitenkin todennäköistä on, että yksilö, jolla on korkeampi lähtötaso ennen esimerkiksi alikersantiksi kouluttautumista, saavuttaa myös korkeamman tason 12 kuukauden aikana. 

Palveleeko tämä nykyinen konsepti siis maatamme? Ei. Palveleeko tämä yksilöä? Kyllä. Nyt sitten mietitään, kuinka uskottava puolustuskykyinen armeija meillä on. Ei kovinkaan. Ei ainakaan niin uskottava kuin se voisi olla. Uskottavaa puolustuskykyä ei ulosmitata täydellisesti.

"Palveleeko tämä nykyinen konsepti siis maatamme? Ei. Palveleeko tämä yksilöä? Kyllä. "

Toinen asia - mikä p-kaudessa pisti silmään - on, että joukkueiden kouluttajat ehtivät tutustua taistelijoihinsa minimaalisen vähän kauden aikana. On aika käsittämätöntä, että he pystyvät rankkaamaan taistelijoita, vaikka he muistavat vain muutaman alokkaan nimen p-kauden loppuessa. Tämä on ainakin oma kokemukseni. Käytännössä alokkaat rankataan paremmuusjärjestykseen testituloksien perusteella. Monet testitkin taistelijat tekevät pilkesilmäkulmassa - jotta ei tarvitsisi palvella täyttä palvelusaikaa. 

Niinkään konkreettista, ainakaan riittävää, tutustumista alokkaan kykyihin ei tapahdu. Henkilökohtaiset haastattelutkin kestävät minuutista muutamaan minuuttiin. Näillä minimaalisen vähillä tiedoilla päätetään, kuka kouluttautuu johtajaksi ja muihin tehtäviin. Päätös on aika iso kuitenkin: sota-ajan tilanteessa se punnitaan todenteolla.

"On myös syytä miettiä, ovatko fyysiset testit päivittyneet jo liikaa 2000-luvulle. "

On myös syytä miettiä, ovatko fyysiset testit päivittyneet armeijassa jo liikaa 2000-luvulle ja sen ylitse. Esimerkiksi tuskin omasta lihaskunnostasi kovinkaan suurta tietoa saadaan testaamalla punnerrukset, vatsat ja vauhditon pituus. Toki testi on nopea ja helppo tehdä.

Jokainen varmasti ymmärtää, että jos haluamme pitää armeijamme puolustuskyvyn parhaimmalla mahdollisella tasolla, valitsisimme tehtäviin absoluuttisesti sopivimmat taistelijat. Tähän emme tarvitse määrärahoja, emme jatkuvaa talouskasvua etc. 

Mitä tarvitsemme? Tarvitsemme maanpuolustustahtoa nuoriltamme. Tarvitsemme sitä, että armeija on oikeasti paikka, josta voi saada hyötyä elämässään; enemmän kuin se nyt antaa. Tällöin jokainen huipputaistelija myös haluaa palvella parhaimman kykynsä mukaan - antaa elämästään vuoden isänmaan uskottavan puolustuksen ylläpitämiseksi.

Absoluuttinen konsepti ei olisi kuitenkaan paras mahdollinen yksilöiden kannalta. Nykyisen kansantaloudenkaan kannalta se ei taitaisi olla - tai muutenkaan valtiomme kannalta. 

Miksi?

Työelämään on saatava mahdollisimman nopeasti nuoret. Usein nopeasti armeijasta pääsevät ovat jo varmistaneet opiskelupaikkansa (minä en päässyt nopeasti, vaikka olenkin varmistanut), heillä voi olla vakituinen työpaikka, heillä on maatila hoidettavana perheensä kautta tai he ovat huippu-urheilijoita, jotka tarvitsevat aikaa harjoittelulle ja sille että he tulevaisuudessa voisivat tuoda itsetuntoa maamme väestölle menestyksellä toiselle "sotatantereella". Tai sitten heillä on lapsia tai sellaisia huolia siviilissä, jotka pitäisi päästä äkkiä hoitamaan, esimerkiksi velat, asuntolaina jne. Ja kaikkea muuta - ennen kaikkea heillä on selvät suunnitelmat tulevaisuudelle. Syitä on paljon, hyviä ja huonojakin. Tärkeintä on kuitenkin, että siviilielämässä menestyy ja armeija ei estäisi sitä: se (menestyminen) luo tähän maahan hyvinvointia kaikille, ainakin joidenkin poliittisten mielipiteiden mukaan.

"He voivat olla pois syrjäytymisestä, Kelan tiskiltä, Hurstin leipäjonosta."

Sitten pidempään palvelevat voivat etsiä omaa itseään pidemmän aikaa armeijassa: ehkä saada opiskelupaikan(tai sitten opiskelupaikan saaminen vain vaikeutuu armeijassa, kuten usein on), ehkä löytää oman ammattinsa armeijasta tai muuten vain saada elämänsä raiteilleen, jos näin ei ole vielä aiemmin ollut. He voivat olla pois syrjäytymisestä, Kelan tiskiltä, Hurstin leipäjonosta. Heille valtio antaa täyshoidon ja maksaa siitä vielä jotain (5 euroa päivältä miehillä; 5,50 naisilla). Ehkä armeija voi siis estää syrjäytymistä? Tietenkin se toteutuu vain silloin, jos syrjäytymisvaarassa oleva nuori suorittaa asepalveluksensa ja löytää elämälleen uuden tien.

Tässä maailmantilanteessa, Suomen sotilaalliset uhkakuvat ovat pienet, järjestelmämme toimii. On hyvä, että jokaista sotilasta kuunnellaan. Mutta sotatilanteessa se ei toimi; armeijamme johtajien johtamiskyky ei ole parhain mahdollinen. Jokainen varmasti ymmärtää tämän. Vaikka toki johtajakoulutukseen suuntautuvilla ei niin huippu-yksilöille tarjotaan riittävä koulutus johtaa ja oppia johtamisen ABC-portaat. Eri asia on sitten se, onko johtajakoulutus päivittynyt "jo" tälle vuosituhannelle. Joidenkin sen käyneiden mielestä ei. Joidenkin mielestä aliupseereille ei tarjota riittäviä johtamistaitoja. Itse en tähän voi sanoa oikein mitään, sillä kyseistä aliupseerikoulua en ole käynyt – enkä koskaan tule käymään. Olen vain puheiden varassa. Tuskin kuitenkaan armeijan johtajakoulutus tarjoa mitään rakettitiedettä johtamiseen – siltä ainakin vaikuttaa.

"Armeijan johtajakoulutus ei tarjoa  mitään rakettitiedettä johtamiseen."

Nykyajan johtaminen lähtee aina joukosta, joukkona toimimisesta, joukkona päättämisestä – yhteistyöstä. Armeijan johtamisjärjestelmä lähtee hierarkiasta - niin sen pitääkin monien mielestä olla, muutenhan ei isot joukot toimisi niin kuin halutaan. Johtajaa ei saa kyseenalaistaa. Olisihan se vaikeata, jos koko ajan kyseenalaistettaisiin johtajien käskyt. Tosin jos maailmassa – työpaikoilla, kotona, siviilissä – ei kyseenalaisteta vallitsevia ajatuksia, niin miten voimme kehittyä.

Mutta ennen kaikkea nykyisin maamme johtajina eivät ole Suomineidon parhaimmisto niin kuin oli ennen johtuen kuvailemastani tilanteesta. Silloin oli, kun vielä jokainen halusi olla jokin muu kuin vain rivimies. Vai onko koskaan ollutkaan parhaimmisto, ajattelenko vain niin utopistisesti?

Jos joku haluaa vielä saada konkreettisen esimerkin, millainen on hyvä johtaja, niin katsokaa Tuntematon sotilas. Siellä on joku Koskela. 

Ja lopuksi aforismi siitä, millainen on oikea johtaja. Sellainen, jonka puolesta voi syöksyä, ryömiä, taistella jne.

"Muista pomon ja johtajan välinen ero. Pomo sanoo, ‘mene‘. 

Johtaja sanoo, ‘mennään‘."

Muutamia tälläisia johtajia olen tavannutkin elämässäni - armeijassakin kuluneina viikkoina. Enemmän kuitenkin pomoja.