Pyhä lehmä ja leikkikoulu

Aamuja-blogini pääsee vauhtiin näin lumisena sunnuntaiaamuna. Mitä blogissani pääsee siis lukemaan? Ennen kaikkea fiiliksiä, tunnelmia, hajoamisia ja loppumattomien aamujen määrien valitusta. Tämän blogin tarkoituksena on kertoa se, miltä minusta tuntuu suorittaa oma velvollisuuteni isänmaani puolesta: asepalveluksen suorittaminen ja jos tositilanteeseen joudutaan joskus, niin rintamalla maamme puolustaminen.

Haluan tässä blogissa tulevaisuudessa käsitellä palvelustani, mutta myös miettiä, tukeeko nykyinen yleinen asevelvollisuutemme sitä, että maamme puolustus on uskottava. Natostakin voidaan puhua, se ei ole minulle tabu kuin niin monelle muulle tässä maassa. Yleensäkin maanpuolustusjärjestelmämme on sellainen pyhä lehmä, että miten se voi koskaan kehittyä eteenpäin kun ei uskalleta puhua asioista suoraan. Ja nimenomaan asioista - suomalainen keskustelu etenkin tässä asiayhteydessä menee liian usein henkilökohtaisuuksiin tai toisen lyttäämiseen sen sijaan, että puhuisimme itse asiasta. Siitä, miten tämä maa säilyy itsenäisenä parhaiten, jos sen rajat ylitetään voimapolitiikalla.

Lisäksi haluan käsitellä sitä, kuinka armeija vaikeuttaa jatko-opintoja merkittävästi. Samalla haluan pohtia mahdollisuutta, että sekä pojat että tytöt toteuttavat oman roolinsa maanpuolustuksessa tavalla tai toisella rauhan aikana. Nyt sen toteuttavat vain pojat - tytöillä se on vapaaehtoista. Rangaistus sukupuolesta(ko)?

Ennen kaikkea haluan sanoa kuitenkin, että vaikka (mahdollisesti) esitän erilaisia vastarannan kiiski -mietteitä, palvelen silti ylpeänä tätä maata. Se, mitä tapahtui talvisodassa ja jatkosodassa on sankaritarina vailla vertaa. Sitä ei pitäisi häpäistä ja kyseenalaistaa millään tavalla. Suomi pärjäsi pitkälti omin avuin, mutta historiaa lukeneena voi todeta, myös, että oli meillä vain perkeleesti tuuria - ja sisua. Mutta oi aikoja ja tapoja. Vierivä kivi ei sammaloidu. Siksi on keskusteltava. Geopoliittinen tilanne ja yleismaailmallinen tilanne puolustuspoliittisesti on niin paljon muuttunut, että miksi meillä Pohjolassa ei ole tapahtunut mitään? Tästä kuitenkin myöhemmin lisää.

Suoritan siis asepalvelusta tällä hetkellä Kauhavan lentosotakoulussa. Viikkoja on takana yhteensä viisi. Nopeimmat laskevat, että tj-laskurissa on aamuja vähemmän jo yhteensä 35 - huikea määrä(!?).

Alokasaika kuitenkin alkaa olla pian takanapäin. Käytännössä p-kautta on jäljellä yhteensä kaksi viikkoa. Ensi viikon perjantaina meillä koittaa "jo" vala. Silloin tämäkin alokas siirtyy alimmasta paskasta, kuten meille on todettu, lentosotamieheksi. Lentämään ei kuitenkaan pääse, vaikka nimitys lentosotamies kuulostaa mielestäni selvästi paremmalta kuin pioneeri, autosotamies tai kaartinjääkäri. Mitä näitä nyt onkaan... Kauneus on tietenkin katsojan silmissä sanojen kohdalla.

Mitä minulta on jäänyt käteen armeijan ensimmäisiltä viikoilta? Ensimmäisenä nousee pettymys. Miksi olen pettynyt? Ennen kaikkea olen pettynyt siihen, miten meitä alokkaita kohdellaan välillä. Kuvaus alimmasta paskasta pitää todella paikkansa. Kurin ymmärrän, mutta kun kuri menee ylitse joskus...

Armeijassa jokainen kokee saman paskan, mutta miksi pitää yllä Hammurabin lakia vuodesta toiseen? Eikö ihminen ole kehittynyt ollenkaan tuhansien vuosien aikana?

Sanotaan, että armeijassa pojista tehdään miehiä. Pikemminkin sanonnan pitäisi olla päinvastainen. Edes hieman aikuisiksi kasvaneista miehistä tehdään taas poikia - olivat sitten nämä miehet alokkaita tai jo ylempiarvoisia. Samanikäiset kaverit komentavat sinua mitä eriskummallisimpiin sääntöihin, joita siviilisilmin katsoen voi vain ihmetellä. Kuinka typerää tuo voi olla? Katse kolmeen tonniin (kattoon), paikallaan seisoa asennossa tai levossa (molemmat liikkumattomia olotiloja) välillä jopa puolituntia liikuttamatta silmiään, lipomatta kuivia huuliaan, välillä jopa tunto lähtien kädestä. Juosta 200-300 metriä täysillä useita kertoja peräkkäin ja sen jälkeen ei saisi hengittää suun kautta. Näitä riittää loputtomiin. Missä on sinun mielestäsi järkeä? Tässä haluan korostaa vielä, että meillä nykyisillä alokkailla on paljon helpompaa kuin entisaikoina - helpompaa kuin ehkä jopa edeltävällä saapumiserällä. Sitä ei sovi unohtaa.

Ennen kaikkea meidän tulisi miettiä ja priorisoida, miten maatamme puolustetaan parhaiten, jos tositilanne sattuu päälle. Aseenkäsittelytaito, suojautumis- ja maastossaliikkumistaito, toimiminen joukossa mahdollisimman hyvin jne. ovat asioita, joilla se tapahtuu. Ennen kaikkea, kuinka tämäkin hyvinvointivaltion kasvatti säilyy hengissä ja voi jatkaa taistelua, niin ettei heti ensimmäisessä taistelussa häneen osu ja hän osuisi viholliseen. Sitä on tehty armeijassa aivan liian vähän. Tehty on, mutta aivan liian vähän.

Sitten sitä turhaa, pinkkojen kanssa leikkimistä, jäpittämistä jne. on tullut tehtyä aivan liian paljon. Ei sotaa pinkoilla ratkaista, vaikka jossakin taisi lukea näin. Kuria ja paineensietokykyä se voi opettaa, mutta yhä useampi lopettaa palveluksen, kun ei pää kestä tätä. Yllättäen Suomen sodan ajan vahvuus pienenee aika paljon. Esimerkiksi karkeasti viidesosa on saapumiserästäni lähtenyt - jotkut terveydellisistä syistä ja toiset omasta tahdosta. Jos miettii viidesosan menetyksen sodan ajan vahvuuteemme - 350 000 miestä (ja naista) - on se aika paljon.

Kauhavan lentosotakouluun mennessäni minulle sanottiin, että pääse helpolla - pääset leikkikouluun. Todellisuus on kuitenkin täysin toista. Kuri Kauhavalla on ehkä - korostan sanaa ehkä, eihän minulla ole kokemuksia muualta vaan vain tornihuhuja - kovinta, mitä tässä maassa tarjotaan RUK:in ja AUK:in jälkeen. Mitä olen kavereiltani kuullut juttuja joistakin muista varuskunnista, niin meno on aika lailla sitä "leikkikoulua" verrattuna meihin. Aliupseerikoulukin Kauhavalla on kuuleman mukaan aika paljon kovempi kuin muualla Suomessa.

Karu todellisuus on noussut päivä päivältä nenäni eteen. Hajoamisia on tapahtunut useita. Silti ihminen tuntuu tottuvan kaikkeen - tähänkin hommaan. Ihminen on ainut eläin, joka pystyy sopeutumaan olosuhteeseen kuin olosuhteeseen.

Joillakin alokkailla fiilikset ovat varmasti hyvin erilaiset kuin minulla. Se on ymmärrettävää: ihmiset tapaavat ajatella ja olla erilaisia. Joku voi nauttia touhusta; miettiä, että onhan tämä aika helppoa jne. Varmaan kuitenkin täytyy todeta, että tuskin kukaan, joka ei ole armeijaa ei ole käynyt, voi ymmärtää edes hipaustakaan, miltä tuntuu olla siellä. Sen tietää vasta, kun herää aamulla huutoon ja laittaa silmät illalla kiinni - useina loputtomina päivinä peräkkäin. Minäkin tiedän vasta ripauksen siitä 35 tj-aamun jälkeen.

Olen koonnut jokaiselle palveluspäivälleni aforismin, joka on antanut minulle voimaa vaikeina hetkinä. Julkaisen sen ensi viikon perjantaina, kun käytännössä siirryn alokkaasta lentosotamieheksi. Mielestäni aforismien joukosta löytyy todellisia helmiä, jotka antavat voimaa kenelle tahansa selvitä vaikeista hetkistä - olit sitten armeijassa tai ihan siviilissä nauttimassa reservin auringosta. Tai muuten elämäntilanteessa, jossa tarvitsee henkistä voimaa selviytyä hetki ylitse.

Ja loppuun se, miksi edes kirjoitin tämän kirjoituksen. Siihen antoi aforismi sysäyksen.

Älä koskaan pelkää ilmaista sitä, 
mitä on sydämelläsi. 
Pienestä kipinästä kasvaa joskus liekki 
jonka loimussa voi monta kuukautta 
lämmitellä käsiään
joku jota rakastat tai 
joku jonka tunnet 
vain ohimennen.  

Herra alikersantti, alokas "Danonino" on sanottavansa sanonut.

Lepo...