Peruskausi – tie sotilaaksi?

Peruskausi on omalta osaltani nyt ohitse. Alokasaikani päättyi viime perjantaina (15.2.) valaan, kun alokas Järvenpäästä tuli lentosotamies. Seuraavaksi suuntaan Suomen Chigacoon, Lahteen lääkintämieheksi kouluttautumaan. Itse kirjoituksessa on mietteitäni p-kaudesta ja siitä, miten se näyttäytyi minulle ja mitä (joitakin vain mainitakseni) puutteita siinä on mielestäni.

P-kauden aikana alokas, taistelija, oppii kaikki tärkeimmät perustaidot, joita sotilas tarvitsee. Peruskausi kestää nykyisin seitsemän viikkoa aiemmin sen ollessa kahdeksan viikkoa pitkä. Sen aikana valitaan johtajakoulutukseen lähtijät ja muihin tehtäviin sijoitettavat. Valintoihin vaikuttavat esimerkiksi esimiesten ja palvelustovereiden arviot, peruskoulutuskaudella suoritettavat soveltuvuuskokeet (ns. pällitestit), lihas- ja kuntotestit (vatsat, punnerrukset, vauhditon pituus sekä cooperin testi) sekä sotilaan menestys perustutkinnossa (älykkyys- ja johtajatestit).

Käytännössä voidaan sanoa, että peruskausi on sotilaan tärkein kausi. Miksi? Koska se on Suomessa kaikilla taistelijoilla samanlainen, tulee sitten taistelijasta sotilassoittaja, keittäjä, RUK:in käynyt kokelas tai armeijaan jäävä ammattisotilas. Kaikki heistä käyvät saman koulun, joku voisi sanoa saman paskan, lävitse.

Mikä on peruskaudessa on kuitenkin vikana sen lisäksi, että sotilaan lihas- ja kuntotestit ovat lähes huvittavinta, mitä voi olla?

Ensinnäkin se on aivan liian lyhyt, tai vaihtoehtoisesti siinä käydään aivan liian vähän - riittävästi asioihin paneutuen - asioita lävitse. Toki viime viikkoni (p-kauden viikko seitsemän) armeijassa oli lähes turhinta ja määrärahojen suurinta haaskausta mitä tässä maassa voi olla: huoltokoulutusta (toisin sanoen kivesten neppailua armeijakielellä alias "ei tehdä mitään") koko viikko. Tosin itse kävin viikon aikana ajokurssin, jotta voin ajaa armeijan autoja, mutta suurin osa joukkueestani teki huoltokoulutusta - tunti tunnin jälkeen. Viikko armeijassa meni siis turhaan, olisiko palveluspäiviä pitänyt pudottaa vielä enemmän? Kyseisen viikon määrärahat olisi voinut ohjata vaikka vanhuksille tässä maassa sen sijaan, että poikien pitää saada kuluttamaan aikansa jotenkin kassulla.

Mutta itse asiaan, eli peruskauden joihinkin ongelmiin. Mitä ongelmia on? Sotilas, ainakaan suurin osa heistä, ei hallitse perustaitoja peruskauden jälkeen. Toistot jäävät usein aivan liian vähäisiksi. Esimerkiksi sotilaan ehkä tärkein taito, ampuminen, on kiristetty minimiin; tuskin sataa laukausta enempää kukaan ampuu p-kauden aikana – jos edes sitäkään. Toki syy on enemmän taloudellinen kuin itse Puolustusvoimien oma päätös. Onneksi sotilas ehtii (toivottavasti) oppia nämä tärkeät perustaidot paremmin ja muut vaadittavat taidot erikoiskoulutus- ja joukkokoulutuskaudella ja perehtyä asioihin paremmin. Näkkileipää tarjotaan taloudellisesti kuitenkin myös näillä kausilla valtionrahoituksesta.

On kuitenkin yksi mutta, joka asettaa koko Puolustusvoimien uskottavuuden kyseenalaiseksi peruskaudella ja vaikuttaa maamme puolustuskykyyn vuosikymmenten päähän. Asia, jota oma kansantaloutemme, eduskuntamme, presidenttimme tai kukaan ei päätä. Asia, joka saa minut epäilemään selviytymistämme sotatilanteessa. Nimittäin peruskauden yksi tärkeimmistä tehtävistä taistelijan perustaitojen opettamisen ja oppimisen lisäksi on valita taistelijat heille sopiviin tehtäviin: he, jotka ovat johtamiskyvykkäitä, lähtevät johtajiksi; he, joiden sopivuus sotilaspoliisiksi on hyvä, lähtevät sotilaspoliiseiksi; he, jotka ovat syntyneet ryömimään suojanaamarit eli nasset päässään, lähtevät suojausmieheksi jne. Hyvin yksinkertaista - eikö vain?

"Yksilön onni ei ole kuitenkaan Suomineidon onni."

Tällä hetkellä tämä ei toteudu. Puolustusvoimat kuuntelee  – enemmän tai vähemmän – varusmiestä ja hänen palvelushalukkuuttaan – onneksi. Yksilön onni ei ole kuitenkaan Suomineidon onni, sillä Puolustusvoimat menettää saapumiserän – ikäluokan – parhaimmistoa ”rivitehtäviin”, joissa taistelija toimii tehtävissä, joissa hänen kykyjään ei ulosmitata täysin. Esimerkiksi monet urheilijat, jotka usein ovat erittäin hyviä sotilaita, selviävät armeijasta puolella vuodella ja monet johtamiskykyiset haluavat nopeasti takaisin siviiliin. Omasta saapumiserästäni p-kauden lähes järjestänsä parhaimmat sotilaat palvelevat kuusi kuukautta. Heistä useasta olisi voinut tulla RUK-kamaa. Ainakin AUK:issa he kaikki olisivat olleet.

Toki me kaikki haluamme takaisin reserviin mahdollisimman nopeasti, mutta jotkut haluavat sitä kiihkeämmin kuin toiset – se on ymmärrettävää. Itsekään en halunnut palvella 12 kuukautta. Oma menestyksennälkäni ei koskenut armeijaa. Saan palvella 9 kuukautta, ennen armeijan aloittamista se tuntui aivan liialta. Nyt olen hyväksynyt sen. Peruskaudella tärkein taistelijan mitattava taito on siis puhumisen taito: kuka keksii - tai kenellä on - parhaimmat syyt saada palvella vähiten.

Koska käytännössä nyt johtajakoulutukseen pääsee edellä mainitun syyn vuoksi myös ”vähemmän” johtamiskyvykkäät, niin maamme uskottava puolustus on entistä heikommalla tolalla. Esimerkiksi puolen vuoden koulutukseen, vähemmän sanotaanko merkittävimpiin tehtäviin, koulutetaan saapumiserissä nyt huippuyksilöitä – urheilijoita ja muita, joilla fyysiset ja henkiset ominaisuudet ovat korkealla – ja saapumiserän ”töhöt” , joita ei voi laittaa vaativampiin tehtäviin. Käytännössä siis tässä ”vähemmän” kyvykkyyttä vaativassa tehtävässä - toki kaikki sotilaat ovat sotatilanteessa äärimmäisen tärkeitä vartiomiehestä aina kenraaliin asti - on ikäluokkamme huippuja ja alinta palvelustasoa.

Johtajakoulutuksessa voimme nähdä saman oravanpyörän: halukkuus johtajakoulutukseen määrää enemmän sen, kenestä tulee alikersantti – johtaja. Sen sijaan kyvykkyys johtaa, henkiset ja fyysiset ominaisuudet ovat alempana asteikossa - toki niitäkin vaaditaan. Toki kaikkea voi oppia ja opettaa ja ketään (toivottavasti), joka on aivan susi, ei oteta johtajaksi. Kuitenkin todennäköistä on, että yksilö, jolla on korkeampi lähtötaso ennen esimerkiksi alikersantiksi kouluttautumista, saavuttaa myös korkeamman tason 12 kuukauden aikana. 

Palveleeko tämä nykyinen konsepti siis maatamme? Ei. Palveleeko tämä yksilöä? Kyllä. Nyt sitten mietitään, kuinka uskottava puolustuskykyinen armeija meillä on. Ei kovinkaan. Ei ainakaan niin uskottava kuin se voisi olla. Uskottavaa puolustuskykyä ei ulosmitata täydellisesti.

"Palveleeko tämä nykyinen konsepti siis maatamme? Ei. Palveleeko tämä yksilöä? Kyllä. "

Toinen asia - mikä p-kaudessa pisti silmään - on, että joukkueiden kouluttajat ehtivät tutustua taistelijoihinsa minimaalisen vähän kauden aikana. On aika käsittämätöntä, että he pystyvät rankkaamaan taistelijoita, vaikka he muistavat vain muutaman alokkaan nimen p-kauden loppuessa. Tämä on ainakin oma kokemukseni. Käytännössä alokkaat rankataan paremmuusjärjestykseen testituloksien perusteella. Monet testitkin taistelijat tekevät pilkesilmäkulmassa - jotta ei tarvitsisi palvella täyttä palvelusaikaa. 

Niinkään konkreettista, ainakaan riittävää, tutustumista alokkaan kykyihin ei tapahdu. Henkilökohtaiset haastattelutkin kestävät minuutista muutamaan minuuttiin. Näillä minimaalisen vähillä tiedoilla päätetään, kuka kouluttautuu johtajaksi ja muihin tehtäviin. Päätös on aika iso kuitenkin: sota-ajan tilanteessa se punnitaan todenteolla.

"On myös syytä miettiä, ovatko fyysiset testit päivittyneet jo liikaa 2000-luvulle. "

On myös syytä miettiä, ovatko fyysiset testit päivittyneet armeijassa jo liikaa 2000-luvulle ja sen ylitse. Esimerkiksi tuskin omasta lihaskunnostasi kovinkaan suurta tietoa saadaan testaamalla punnerrukset, vatsat ja vauhditon pituus. Toki testi on nopea ja helppo tehdä.

Jokainen varmasti ymmärtää, että jos haluamme pitää armeijamme puolustuskyvyn parhaimmalla mahdollisella tasolla, valitsisimme tehtäviin absoluuttisesti sopivimmat taistelijat. Tähän emme tarvitse määrärahoja, emme jatkuvaa talouskasvua etc. 

Mitä tarvitsemme? Tarvitsemme maanpuolustustahtoa nuoriltamme. Tarvitsemme sitä, että armeija on oikeasti paikka, josta voi saada hyötyä elämässään; enemmän kuin se nyt antaa. Tällöin jokainen huipputaistelija myös haluaa palvella parhaimman kykynsä mukaan - antaa elämästään vuoden isänmaan uskottavan puolustuksen ylläpitämiseksi.

Absoluuttinen konsepti ei olisi kuitenkaan paras mahdollinen yksilöiden kannalta. Nykyisen kansantaloudenkaan kannalta se ei taitaisi olla - tai muutenkaan valtiomme kannalta. 

Miksi?

Työelämään on saatava mahdollisimman nopeasti nuoret. Usein nopeasti armeijasta pääsevät ovat jo varmistaneet opiskelupaikkansa (minä en päässyt nopeasti, vaikka olenkin varmistanut), heillä voi olla vakituinen työpaikka, heillä on maatila hoidettavana perheensä kautta tai he ovat huippu-urheilijoita, jotka tarvitsevat aikaa harjoittelulle ja sille että he tulevaisuudessa voisivat tuoda itsetuntoa maamme väestölle menestyksellä toiselle "sotatantereella". Tai sitten heillä on lapsia tai sellaisia huolia siviilissä, jotka pitäisi päästä äkkiä hoitamaan, esimerkiksi velat, asuntolaina jne. Ja kaikkea muuta - ennen kaikkea heillä on selvät suunnitelmat tulevaisuudelle. Syitä on paljon, hyviä ja huonojakin. Tärkeintä on kuitenkin, että siviilielämässä menestyy ja armeija ei estäisi sitä: se (menestyminen) luo tähän maahan hyvinvointia kaikille, ainakin joidenkin poliittisten mielipiteiden mukaan.

"He voivat olla pois syrjäytymisestä, Kelan tiskiltä, Hurstin leipäjonosta."

Sitten pidempään palvelevat voivat etsiä omaa itseään pidemmän aikaa armeijassa: ehkä saada opiskelupaikan(tai sitten opiskelupaikan saaminen vain vaikeutuu armeijassa, kuten usein on), ehkä löytää oman ammattinsa armeijasta tai muuten vain saada elämänsä raiteilleen, jos näin ei ole vielä aiemmin ollut. He voivat olla pois syrjäytymisestä, Kelan tiskiltä, Hurstin leipäjonosta. Heille valtio antaa täyshoidon ja maksaa siitä vielä jotain (5 euroa päivältä miehillä; 5,50 naisilla). Ehkä armeija voi siis estää syrjäytymistä? Tietenkin se toteutuu vain silloin, jos syrjäytymisvaarassa oleva nuori suorittaa asepalveluksensa ja löytää elämälleen uuden tien.

Tässä maailmantilanteessa, Suomen sotilaalliset uhkakuvat ovat pienet, järjestelmämme toimii. On hyvä, että jokaista sotilasta kuunnellaan. Mutta sotatilanteessa se ei toimi; armeijamme johtajien johtamiskyky ei ole parhain mahdollinen. Jokainen varmasti ymmärtää tämän. Vaikka toki johtajakoulutukseen suuntautuvilla ei niin huippu-yksilöille tarjotaan riittävä koulutus johtaa ja oppia johtamisen ABC-portaat. Eri asia on sitten se, onko johtajakoulutus päivittynyt "jo" tälle vuosituhannelle. Joidenkin sen käyneiden mielestä ei. Joidenkin mielestä aliupseereille ei tarjota riittäviä johtamistaitoja. Itse en tähän voi sanoa oikein mitään, sillä kyseistä aliupseerikoulua en ole käynyt – enkä koskaan tule käymään. Olen vain puheiden varassa. Tuskin kuitenkaan armeijan johtajakoulutus tarjoa mitään rakettitiedettä johtamiseen – siltä ainakin vaikuttaa.

"Armeijan johtajakoulutus ei tarjoa  mitään rakettitiedettä johtamiseen."

Nykyajan johtaminen lähtee aina joukosta, joukkona toimimisesta, joukkona päättämisestä – yhteistyöstä. Armeijan johtamisjärjestelmä lähtee hierarkiasta - niin sen pitääkin monien mielestä olla, muutenhan ei isot joukot toimisi niin kuin halutaan. Johtajaa ei saa kyseenalaistaa. Olisihan se vaikeata, jos koko ajan kyseenalaistettaisiin johtajien käskyt. Tosin jos maailmassa – työpaikoilla, kotona, siviilissä – ei kyseenalaisteta vallitsevia ajatuksia, niin miten voimme kehittyä.

Mutta ennen kaikkea nykyisin maamme johtajina eivät ole Suomineidon parhaimmisto niin kuin oli ennen johtuen kuvailemastani tilanteesta. Silloin oli, kun vielä jokainen halusi olla jokin muu kuin vain rivimies. Vai onko koskaan ollutkaan parhaimmisto, ajattelenko vain niin utopistisesti?

Jos joku haluaa vielä saada konkreettisen esimerkin, millainen on hyvä johtaja, niin katsokaa Tuntematon sotilas. Siellä on joku Koskela. 

Ja lopuksi aforismi siitä, millainen on oikea johtaja. Sellainen, jonka puolesta voi syöksyä, ryömiä, taistella jne.

"Muista pomon ja johtajan välinen ero. Pomo sanoo, ‘mene‘. 

Johtaja sanoo, ‘mennään‘."

Muutamia tälläisia johtajia olen tavannutkin elämässäni - armeijassakin kuluneina viikkoina. Enemmän kuitenkin pomoja.

Elämä on ihanaa, vaikka olemmekin täällä kärsiäksemme. Minun mielestäni hän on rikkain, joka voi eniten kärsiä.

Lentosotamies Järvenpää.

Niin... elämä on ihanaa, vaikka olemmekin täällä kärsiäksemme - näin toteaa otsikkoni ja yksi alokaspäivieni mietelauseista. Kuitenkin hän on rikkain, joka voi eniten kärsiä, toteaa aforismi lopuksi.

Onko todella näin? Kysymys on varmaan samasta asiasta, näkeekö puolillaan vettä olevan lasin puoliksi täysinäisenä vai puoliksi tyhjänä. Yksilön mieli määrittää sen, miten hän katsoo maailmaa ja ympärillä olevaa ympäristöä - ja miten hän tulee selviytymään siitä.

On kirjoitettu tuhansia kirjoja siitä, kuinka ihminen voi kasvattaa omaa mielenvoimaansa. Varmaan kukaan ei ole kuitenkaan ikinä löytänyt vastausta noista kirjoista; vastaus voi löytyä vain, jos joutuu kokemaan jotain sellaista, missä mitataan mielenvahvuutta. Armeija on yksi paikka niistä, missä sitä tarvitaan ja mitataan aina välillä. Hyppäys autuaasta siviilielämästä kasarmin harmauteen on kuitenkin sen verran iso kenelle tahansa.

Lupasin jo viime sunnuntaina, että tänään perjantaina - 15. helmikuuta - julkaisen blogissani alokasaikani jokapäiväiset aforismit. Jokaiselle palvelusaamulleni kasarmilla minulla oli yksi aforismi, joka antoi minulle voimaa ja uskoa selviytyä päivän haasteista - olivat ne sitten helpompia tai hieman vaikeampia, ehkä jopa ylitsepääsemättömiä. Joukossa löytyy todellisia helmiä aforismien osalta mielestäni. Kaikissa niissä on jotain erityistä, joka sopii mitä erilaisempiin elämäntilanteisiin.

Olkaa hyvä, "nauttikaa" ja käyttäkää. Ja kuten joku on todennutkin joskus, armeijassa ei mitata niinkään fyysistä kestävyyttä vaan enemmän päätä. Nämä aforismit ovat sille päälle, hengen voimalle, jota ei punttisalilla kasvateta.

Kasarmin portti ohitettu ekana päivänä.

- Ensimmäinen viikko -

8.1.2013 Vaikka olisin vangittuna muurien sisään ikuisesti. Elän mielessäni ja näin olen aina vapaa. Voima kuin voima lähtee aina ihmisestä sisältä.

9.1.2013 Elämäsi ei muodostu päivistä, jotka ovat menneet, vaan päivistä, jotka muistat.

10.1.2013 Tärkeät asiat voi tehdä vain kerran: kerran synnyn, kerran kuolen ja vain yhden kerran elän tämän hetken.

11.1.2013 Lakkaa katumasta eilistä, kieltäydy pelkäämästä huomista ja elä tätä päivää.

12.1.2013 Elämässä matka on tärkeämpi kuin määränpää.

13.1.2013 Rohkeutta ei ole se, ettei pelkää. Rohkeutta on se, että pelkää ja uskaltaa silti.

- Toinen viikko -

11.1 ei hymyilytä klo 23.00 maissa.

14.1.2013 Onnen avain hukkuu usein. Mutta ovi ei ole koskaan lukossa.

15.1.2013 Elämä ei ole odottamista, toivomista ja haaveilemista. Se on tekemistä, olemista ja joksikin tulemista.

16.1.2013 Voima on vahva sinussa.

17.1.2013 Parempi epäonnistua jonkun tekemisessä kuin onnistua siinä, ettei tee mitään.

18.1.2013 Varmin tapa välttää kyllästyminen on omistautua sellaiseen asiaan, johon lujasti uskoo. Pane itsesi likoon. Ole jotakin. 

- Kolmas viikko - 

21.1.2013 Onni ei tule etsien, vaan eläen

22.1.2013 Voittajaksi ei synnytä. Voittajaksi kasvetaan.

23.1.2013 Kipu on väliaikaista, luovuttaminen on ikuista.

24.1.2013 Peter Pan -kirjassa lentämään pystyivät ne. joilla oli onnellisia ajatuksia.

25.1.2013 Askel askeleelta portaita kiivetään.

- Neljäs viikko - 

Tukikohtakomppanian apupäivystäjä yöllä klo 4:11.

28.1.2013 Kehitä itsellesi kyky panna tuulemaan silloin, kun on pakko, piditpä siitä tai et – niin löydät onnen.

29.1.2013 Ole reilusti oma itsesi – et voi olla onnellinen jonkun toisen kengissä. Ilman hyvää sydäntä ei aivotkaan jaksa ajatella, sydän määrää mielen voiman.

30.1.2013 Homma kuin homma on vähän niin kuin vessassa käynti. Ei ole todella valmis ennen kuin paperityöt on tehty.

31.1.2013 Uskalla olla yksilö. Muut ihmiset ovat tärkeitä, mutta omaa itse rohkeutta, tervettä itsevarmuutta ja lujuutta.

1.1.2013 Suurin osa ihmisistä on olemassa, mutta ei elä.

2.1.2013 Joskus elämässä tarvitaan vain 20 sekuntia rohkeutta saavuttaakseen jotain hyvää.

3.1.2013 Elämä on ihanaa, vaikka olemmekin täällä kärsiäksemme. Minun mielestäni hän on rikkain, joka voi eniten kärsiä.              

- Viides viikko ja leiriviikko Lohtajalla -

4.2.2013 Menestys tarkoittaa sitä, että on rohkeutta, päättäväisyyttä ja tahtoa tulla siksi ihmiseksi, joksi uskomme olevamme tarkoitettuja.

5.2.2013 Kyky on se, mitä pystyt tekemään. Motivaatio määrää sen, mitä teet. Asenne ratkaisee, kuinka hyvin teet.

Vähän tonnikalaa suurimpaan nälkään leirillä 6.2.
Ennen kaikkea, hetki sisällä lämpimässä.

6.2.2013 Ota riski! Koko elämä on riskiä. Ihminen, joka menee pisimmälle, on usein se, joka uskaltaa tehdä ja kokeilla rajojaan. Varman päälle kulkeva vene ei koskaan pääse etäälle rannalta.

7.2.1013 Ne, jotka ovat tarpeeksi hulluja uskoakseen, että voivat muuttaa maailman, vielä tekevät sen.

8.1.2013 Tänään on huominen, josta olit huolissasi eilen.

- Kuudes viikko -

11.2.2013 Menestyminen ei ole avain onnellisuuteen. Onnellisuus on avain menestymiseen. Jos pidät siitä, mitä teet, onnistut varmasti.

12.2.2013 Unelmat ja toiveet voivat olla vaikeasti tavoitettavissa. Saavuttaaksesi ne, sinun on jaksettava yrittää. Älä luovuta. Ennen kaikkea, älä koskaan lakkaa uskomasta itseesi. Muista, että sinäkin olet jotain erikoista ja voit menestyä elämässä. Ei ole tärkeää mihin pyrit, kunhan päämäärän saavuttaminen tekee sinut onnelliseksi.

13.2.2013 Me, jotka elimme keskitysleirissä, voimme muistaa ihmisiä, jotka kulkivat parakeissa lohduttaen muita; antaen pois viimeisen leipäpalansa. Heitä on ehkä lukumääräisesti vähän, mutta he antavat riittävän todisteen siitä, että ihmiseltä ei voi ottaa pois viimeistä inhimillistä vapautta - vapautta valita oma suhtautumisensa mihin tahansa annettuun tilanteeseen, vapautta valita oma tiensä. 

14.2.2013 Ihmiset yrittävät usein elää elämäänsä takaperin: he hankkivat rahaa ja tavaroita, jotta pystyisivät tekemään sitä mitä haluavat tullakseen onnellisiksi. Elämähän kulkee juuri päinvastoin. Ihmisen täytyy ensin olla sitä, mitä on, sitten tehdä mitä hänen kuuluu tehdä, saadakseen sen, mitä hän haluaa.

15.2.2013 Ole rohkea ja luja, älä pelkää äläkä lannistu. Herra on sinun kanssasi kaikilla teilläsi.

- Perjantaina 15. helmikuuta, lentosotamies Järvenpää.

Pyhä lehmä ja leikkikoulu

Aamuja-blogini pääsee vauhtiin näin lumisena sunnuntaiaamuna. Mitä blogissani pääsee siis lukemaan? Ennen kaikkea fiiliksiä, tunnelmia, hajoamisia ja loppumattomien aamujen määrien valitusta. Tämän blogin tarkoituksena on kertoa se, miltä minusta tuntuu suorittaa oma velvollisuuteni isänmaani puolesta: asepalveluksen suorittaminen ja jos tositilanteeseen joudutaan joskus, niin rintamalla maamme puolustaminen.

Haluan tässä blogissa tulevaisuudessa käsitellä palvelustani, mutta myös miettiä, tukeeko nykyinen yleinen asevelvollisuutemme sitä, että maamme puolustus on uskottava. Natostakin voidaan puhua, se ei ole minulle tabu kuin niin monelle muulle tässä maassa. Yleensäkin maanpuolustusjärjestelmämme on sellainen pyhä lehmä, että miten se voi koskaan kehittyä eteenpäin kun ei uskalleta puhua asioista suoraan. Ja nimenomaan asioista - suomalainen keskustelu etenkin tässä asiayhteydessä menee liian usein henkilökohtaisuuksiin tai toisen lyttäämiseen sen sijaan, että puhuisimme itse asiasta. Siitä, miten tämä maa säilyy itsenäisenä parhaiten, jos sen rajat ylitetään voimapolitiikalla.

Lisäksi haluan käsitellä sitä, kuinka armeija vaikeuttaa jatko-opintoja merkittävästi. Samalla haluan pohtia mahdollisuutta, että sekä pojat että tytöt toteuttavat oman roolinsa maanpuolustuksessa tavalla tai toisella rauhan aikana. Nyt sen toteuttavat vain pojat - tytöillä se on vapaaehtoista. Rangaistus sukupuolesta(ko)?

Ennen kaikkea haluan sanoa kuitenkin, että vaikka (mahdollisesti) esitän erilaisia vastarannan kiiski -mietteitä, palvelen silti ylpeänä tätä maata. Se, mitä tapahtui talvisodassa ja jatkosodassa on sankaritarina vailla vertaa. Sitä ei pitäisi häpäistä ja kyseenalaistaa millään tavalla. Suomi pärjäsi pitkälti omin avuin, mutta historiaa lukeneena voi todeta, myös, että oli meillä vain perkeleesti tuuria - ja sisua. Mutta oi aikoja ja tapoja. Vierivä kivi ei sammaloidu. Siksi on keskusteltava. Geopoliittinen tilanne ja yleismaailmallinen tilanne puolustuspoliittisesti on niin paljon muuttunut, että miksi meillä Pohjolassa ei ole tapahtunut mitään? Tästä kuitenkin myöhemmin lisää.

Suoritan siis asepalvelusta tällä hetkellä Kauhavan lentosotakoulussa. Viikkoja on takana yhteensä viisi. Nopeimmat laskevat, että tj-laskurissa on aamuja vähemmän jo yhteensä 35 - huikea määrä(!?).

Alokasaika kuitenkin alkaa olla pian takanapäin. Käytännössä p-kautta on jäljellä yhteensä kaksi viikkoa. Ensi viikon perjantaina meillä koittaa "jo" vala. Silloin tämäkin alokas siirtyy alimmasta paskasta, kuten meille on todettu, lentosotamieheksi. Lentämään ei kuitenkaan pääse, vaikka nimitys lentosotamies kuulostaa mielestäni selvästi paremmalta kuin pioneeri, autosotamies tai kaartinjääkäri. Mitä näitä nyt onkaan... Kauneus on tietenkin katsojan silmissä sanojen kohdalla.

Mitä minulta on jäänyt käteen armeijan ensimmäisiltä viikoilta? Ensimmäisenä nousee pettymys. Miksi olen pettynyt? Ennen kaikkea olen pettynyt siihen, miten meitä alokkaita kohdellaan välillä. Kuvaus alimmasta paskasta pitää todella paikkansa. Kurin ymmärrän, mutta kun kuri menee ylitse joskus...

Armeijassa jokainen kokee saman paskan, mutta miksi pitää yllä Hammurabin lakia vuodesta toiseen? Eikö ihminen ole kehittynyt ollenkaan tuhansien vuosien aikana?

Sanotaan, että armeijassa pojista tehdään miehiä. Pikemminkin sanonnan pitäisi olla päinvastainen. Edes hieman aikuisiksi kasvaneista miehistä tehdään taas poikia - olivat sitten nämä miehet alokkaita tai jo ylempiarvoisia. Samanikäiset kaverit komentavat sinua mitä eriskummallisimpiin sääntöihin, joita siviilisilmin katsoen voi vain ihmetellä. Kuinka typerää tuo voi olla? Katse kolmeen tonniin (kattoon), paikallaan seisoa asennossa tai levossa (molemmat liikkumattomia olotiloja) välillä jopa puolituntia liikuttamatta silmiään, lipomatta kuivia huuliaan, välillä jopa tunto lähtien kädestä. Juosta 200-300 metriä täysillä useita kertoja peräkkäin ja sen jälkeen ei saisi hengittää suun kautta. Näitä riittää loputtomiin. Missä on sinun mielestäsi järkeä? Tässä haluan korostaa vielä, että meillä nykyisillä alokkailla on paljon helpompaa kuin entisaikoina - helpompaa kuin ehkä jopa edeltävällä saapumiserällä. Sitä ei sovi unohtaa.

Ennen kaikkea meidän tulisi miettiä ja priorisoida, miten maatamme puolustetaan parhaiten, jos tositilanne sattuu päälle. Aseenkäsittelytaito, suojautumis- ja maastossaliikkumistaito, toimiminen joukossa mahdollisimman hyvin jne. ovat asioita, joilla se tapahtuu. Ennen kaikkea, kuinka tämäkin hyvinvointivaltion kasvatti säilyy hengissä ja voi jatkaa taistelua, niin ettei heti ensimmäisessä taistelussa häneen osu ja hän osuisi viholliseen. Sitä on tehty armeijassa aivan liian vähän. Tehty on, mutta aivan liian vähän.

Sitten sitä turhaa, pinkkojen kanssa leikkimistä, jäpittämistä jne. on tullut tehtyä aivan liian paljon. Ei sotaa pinkoilla ratkaista, vaikka jossakin taisi lukea näin. Kuria ja paineensietokykyä se voi opettaa, mutta yhä useampi lopettaa palveluksen, kun ei pää kestä tätä. Yllättäen Suomen sodan ajan vahvuus pienenee aika paljon. Esimerkiksi karkeasti viidesosa on saapumiserästäni lähtenyt - jotkut terveydellisistä syistä ja toiset omasta tahdosta. Jos miettii viidesosan menetyksen sodan ajan vahvuuteemme - 350 000 miestä (ja naista) - on se aika paljon.

Kauhavan lentosotakouluun mennessäni minulle sanottiin, että pääse helpolla - pääset leikkikouluun. Todellisuus on kuitenkin täysin toista. Kuri Kauhavalla on ehkä - korostan sanaa ehkä, eihän minulla ole kokemuksia muualta vaan vain tornihuhuja - kovinta, mitä tässä maassa tarjotaan RUK:in ja AUK:in jälkeen. Mitä olen kavereiltani kuullut juttuja joistakin muista varuskunnista, niin meno on aika lailla sitä "leikkikoulua" verrattuna meihin. Aliupseerikoulukin Kauhavalla on kuuleman mukaan aika paljon kovempi kuin muualla Suomessa.

Karu todellisuus on noussut päivä päivältä nenäni eteen. Hajoamisia on tapahtunut useita. Silti ihminen tuntuu tottuvan kaikkeen - tähänkin hommaan. Ihminen on ainut eläin, joka pystyy sopeutumaan olosuhteeseen kuin olosuhteeseen.

Joillakin alokkailla fiilikset ovat varmasti hyvin erilaiset kuin minulla. Se on ymmärrettävää: ihmiset tapaavat ajatella ja olla erilaisia. Joku voi nauttia touhusta; miettiä, että onhan tämä aika helppoa jne. Varmaan kuitenkin täytyy todeta, että tuskin kukaan, joka ei ole armeijaa ei ole käynyt, voi ymmärtää edes hipaustakaan, miltä tuntuu olla siellä. Sen tietää vasta, kun herää aamulla huutoon ja laittaa silmät illalla kiinni - useina loputtomina päivinä peräkkäin. Minäkin tiedän vasta ripauksen siitä 35 tj-aamun jälkeen.

Olen koonnut jokaiselle palveluspäivälleni aforismin, joka on antanut minulle voimaa vaikeina hetkinä. Julkaisen sen ensi viikon perjantaina, kun käytännössä siirryn alokkaasta lentosotamieheksi. Mielestäni aforismien joukosta löytyy todellisia helmiä, jotka antavat voimaa kenelle tahansa selvitä vaikeista hetkistä - olit sitten armeijassa tai ihan siviilissä nauttimassa reservin auringosta. Tai muuten elämäntilanteessa, jossa tarvitsee henkistä voimaa selviytyä hetki ylitse.

Ja loppuun se, miksi edes kirjoitin tämän kirjoituksen. Siihen antoi aforismi sysäyksen.

Älä koskaan pelkää ilmaista sitä, 
mitä on sydämelläsi. 
Pienestä kipinästä kasvaa joskus liekki 
jonka loimussa voi monta kuukautta 
lämmitellä käsiään
joku jota rakastat tai 
joku jonka tunnet 
vain ohimennen.  

Herra alikersantti, alokas "Danonino" on sanottavansa sanonut.

Lepo...